RABID ANTI-REVISIONIST
Professori Faurisson I
Yksi holokaustihuijauksen paljastamisen kärkinimistä
Euroopassa on ranskalainen dokumenttianalyysin professori Robert
Faurisson. Tutkimustensa myötä hän on tullut myös
kaasukammioiden asiantuntijaksi.
Truth in Press -järjestön haastattelussa (Spotlight 1.9.1990) Faurisson rajasi asiantuntemuksensa näin: "Olen hyvin perehtynyt kaasukammioihin, dokumentteihin sekä kirjallisiin todistuksiin ja tunnustuksiin." Hän kutsuu Auschwitzin kaasukammiota "vitsiksi" ja sanoo, ettei väitettyä ihmisten joukkotuhoamista siinä ole voinut tapahtua.
Faurisson mainitsee haastattelussa Zyklon B:n valmistajan antamat varoitukset Zyklon B:n käytöstä (Zyklon B on valmiste, jota kaasutuksissa väitetään käytetyn; vaikuttava aine syaanivety). Valmistaja varoittaa, että syaanivetykaasua on "vaikea tuulettaa", koska se takertuu pintoihin. Se voi tappaa kulkeutumalla (varsinkin kostean) ihon läpi ja on erittäin tulenarkaa. Huoneeseen, jossa desinfiointi on suoritettu, ei voi mennä ennen kuin 20 tuntia on kulunut tuuletuksen aloittamisesta, silloinkin vain varustautuneena kaasunaamariin, jossa on oltava erityisfiltteri "J". Tällöinkin huoneessa tulisi pysyä vain n. minuutin ajan kaasupitoisuuden mittausta varten, eikä mitään rasittavaa toimintaa saa suorittaa (hikoilu lisäisi kaasun kulkeutumista ihon läpi).
Varoituksista käy selvästi ilmi, että syaanivedyn käyttö täiden ja pilkkukuumemikrobien tuhoamiseen tai minkä tahansa tuhoamiseen rakennuksista tai huoneista, jotka epidemiologisista syistä täytyy desinfioida, on pitkä ja äärettömän vaarallinen prosessi. Vaikka Zyklon B on arvokas lääketieteellisissä sovellutuksissa, se on aivan liian vaarallinen ja tehoton käytettäväksi ihmisten massatuhoamiseen. Faurisson toteaa, että jos joukkotuhoamisiin rakennettaisiin kaasukammio, se olisi helppo tunnistaa sellaiseksi.
Sitten hän kertoo Auschwitzin päällikön Rudolf Hössin "tunnustuksesta" (saatu kiduttamalla). Hössin mukaan ovi kaasukammioon, jossa oli tuhansia uhreja, avattiin puolen tunnin kuluttua kaasuttamisesta ja kammiota alettiin tuulettaa. Ruumiita alettiin heti kantaa ulos. Höss sanoo myös, että kantajat kantoivat ruumiita ulos "tupakoiden ja syöden samaan aikaan". Faurisson ihmettelee: "Vain puolen tunnin kuluttua alettiin kantaa ulos ruumiita, jotka olivat täynnä kaasua, syöden ja polttaen tupakkaa? Onko mahdollista syödä ja polttaa ottamatta pois kaasunaamaria? Onko mahdollista polttaa, kun erittäin räjähtävää kaasua tulvii usean tuhannen ruumiin keuhkoista ja onkaloista? Mahdotonta! Vielä viikon päästä kaasutuksesta huoneeseen meneminen ilman kaasunaamaria tappaa! Tuo tunnustus on vain tekaistu sepitelmä, valhe".
Faurisson kertoo käyneensä eri keskitysleireissä ja sanoo, ettei hän ole nähnyt tuhoamiskaasukammioita missään. Hän on nähnyt ainoastaan pieniä desinfiointikammioita, joita käytettiin vaatteiden ja muun materiaalin desinfioimiseen. Hän sanoo, että hänelle näytetty Auschwitzin kaasukammio olisi tuhonnut koko leirin, saksalaiset ja kaikki muutkin, jos sitä olisi koskaan käytetty.
Faurissonin mukaan saksalaiset olivat aivan liian tehokkaita käyttääkseen vaarallista Zyklon B:tä tuhoamisiin. Todennäköisesti he olisivat käyttäneet palelluttamista tai tukehduttamista, joka on nopeaa, vaaratonta ja halvempaa, ja ruumiit olisi voitu käsitellä ja poistaa tehokkaasti ja nopeasti.
Faurisson kertoo edelleen, että hän on tutkinut jokaisen tunnetun dokumentin, joka on julkaistu, eikä ole löytänyt vielä yhtäkään tuhoamismääräystä eikä edes viittausta tuhoamisiin. Hän lainaa J-P Kremerin päiväkirjaa: "Ei pidä paikkaansa, että Auschwitz on tuhoamisleiri - - Auschwitzissa pilkkukuume tuhosi kokonaisia katuja" (päiväkirjaote syys-lokakuulta 1942, jolloin oli epidemiapiikki; Kremer toimi jonkin aikaa Auschwitzissa lääkärinä).
Faurisson on tutkinut tuhansia dokumentteja ja kertoo, että ihmiset valikoivat niistä kohtia, irrottavat ne asiayhteydestään ja käyttävät niitä sitten johonkin muuhun. "Kaasutuksista" kertovista "tunnustuksista" Faurisson sanoo: "Olen käynyt läpi jokaisen sentin noista huoneista ja olen todennut, että on mahdotonta, että kaasutuksia olisi tapahtunut kerrotuilla tavoilla".
Lopuksi Faurisson sanoo tekevänsä tutkimustyötä vain totuuden vuoksi. "Mielestäni jokaisen pitäisi arvostaa totuutta ja tarkkuutta".
Ranskalaisessa Le Monde-lehdessä julkaistussa artikkelissaan (julkaistu myös Spotlight-lehden holokaustinumerossa 24.12.1979) Faurisson sanoo: "V. 1945 virallinen historiankirjoitus vakuutti, että 'kaasukammioita' oli Saksassa, Itävallassa, Elsassissa ja Puolassa. 15 vuotta myöhemmin, v. 1960, se korjasi vakuutustaan: niitä olikin vain Puolassa. Tämä vuoden 1960 korjaus mitätöi ne tuhannet todistukset ja 'todisteet', jotka oli annettu Oranienburgin, Buchenwaldin, Bergen-Belsenin, Dachaun, Ravensbrückin ja Mauthausenin 'kaasutuksista'. Puolan 'kaasukammiot' - lopulta tämäkin on myönnettävä - eivät olleet sen todellisempia. Natsismi on mennyt - tervemenoa - ja sen Führer. Se mitä nyt on jäljellä, on totuus. Olkaamme rohkeita ja julistakaamme sitä. Se, ettei kaasukammioita ollut, on hyvä uutinen poloiselle ihmiskunnalle - hyvä uutinen, jota on väärin estää pääsemästä julkisuuteen.
"Ennen vuotta 1960 uskoin itse kaasukammioissa toteutettuihin massiivisiin tuhoamisiin. Luettuani Rassinieria aloin epäillä. Pohdittuani asiaa 14 vuotta ja tutkittuani sitä sitten innokkaasti neljä vuotta tulin vakuuttuneeksi siitä, että olen tekemisissä historiallisen valheen kanssa.
"Olen käynyt Auschwitzissa, jossa näytetään 'uudelleen rakennettua kaasukammiota' (Auschwitz I) ja joitakin krematorioiden ja kaasukammioiden jäännöksiä (Birkenau). Struthofissa (Elsassissa) ja Majdanekissa (Puolassa) olen tutkinut rakennuksia, joiden väitetään olevan 'alkuperäisiä kaasukammioita'. Olen analysoinut tuhansia dokumentteja varsinkin Pariisin Contemporary Jewish Documentation -keskuksessa, asiakirjoja, pikakirjoituskopioita, valokuvia ja kirjallisia todistuksia. Olen väsymättä ahdistanut spesialisteja ja historioitsijoita kysymyksilläni. Olen etsinyt, mutta turhaan, edes yhtä internoitua tai vankia, joka kykenisi todistamaan minulle, että hän todella on omin silmin nähnyt 'kaasukammion.' En missään nimessä tahtonut petollista todistusten runsautta, olisin tyytynyt yhteen todistukseen. En koskaan löytänyt sellaista todistusta. Päinvastoin, olen löytänyt paljon vääriä todistuksia. Lisäksi olen löytänyt vaikenemista, kiusaantuneisuutta, vihamielisyyttä ja lopulta myös herjauksia, loukkauksia ja väkivaltaa".
Spotlight 13.10.1980, Faurisson: "Olen tutkinut tieteellisesti syaanivetyhappoa (Zyklon B). Voin vakuuttaa, että kaikki kertomukset kaasutuksista - varsinkin Auschwitzissa - ovat täysin mahdottomia aineellisista, fysikaalisista ja kemiallisista syistä. Esimerkiksi syaanivetyhappoa, joka on tulenarkaa ja räjähtävää, ei voi käyttää krematoriouunien lähistöllä.
"Auschwitziin tehtiin 32 tiedustelulentoa vuoden aikana, ja vakoilua oli paljon. Oli valokuvia ja paljon informaatiota. Raportit paljastivat liittoutuneille tarkkoja yksityiskohtia Auschwitz-kompleksista, ei ainoastaan tehtaista vaan myös itse leireistä. He tiesivät kaikkien insinöörien nimet ja jokaisen rakennuksen käyttötarkoituksen. He huomasivat jokaisen savupatsaan. Jokainen veturi, jokainen kuorma-auto, jokainen aktiviteetin merkki oli tärkeä. OSS-väki (OSS oli CIA:n edeltäjä; Faurissonin haastattelu tapahtui USA:ssa) tiesi, ettei siellä ollut tuhoamisrakennuksia, ei epätavallista savua eikä ihmisjonoja Kremojen lähellä. Jos kaasutuksia, tuhoamisia, olisi tapahtunut, OSS olisi tiennyt siitä."
La Suisse 13.10.1986, Faurisson: "Saksalaiset eivät tappaneet ketään myrkkykaasulla, mutta tämä väite keksittiin, jotta saksalaisille annettaisiin syyllisyydentunto ja he maksaisivat korvauksia". Lehti jatkaa: "Faurisson ilmaisi ajatuksen, että ihmisten usko kaasukammioihin on uskonnollista luonteeltaan eikä siinä jää epäilylle mitään sijaa."
Reinhold Goetjen 3.12.1984 (Christian News 7.5.1990, s. 22): "Kun Faurisson oli julkaissut tutkimuksensa, kahdeksan eri organisaatiota nosti häntä vastaan syytteen muun muassa valehtelemisesta. Ranskan Korkeimman Oikeuden edessä Faurisson pyysi syyttäjiään esittämään edes yhden todisteen. He eivät voineet esittää yhtäkään todellista todistetta siitä, että Auschwitzissa olisi joskus ollut kaasukammio, tai siitä, että hän olisi valehdellut. Ranskan Korkein Oikeus päätti, ettei Faurissonia voi syyttää valehtelusta".
The Journal of Historical Review, talvi 1986-87, sisältää Faurissonin artikkelin "How the British Obtained the Confessions of Rudolf Höss", ja Faurisson sanoo siinä: "Hössin tunnustukset ovat vääriä. Ne on saatu Hössiltä kiduttamalla, mutta vasta v. 1983 saatiin selville kiduttajien henkilöllisyys ja kidutuksen laatu - - Vahvistus saatiin, kun Englannissa julkaistiin kirja (Rupert Butler: 'Legions of Death', 1983), joka kertoo pääkiduttajan nimen (eräs juutalaista alkuperää oleva brittikersantti) ja kuvaa Hössin pidättämisen olosuhteita ja hänen kolmannen asteen kuulusteluaan".
The Journal of Historical Review, kesä 1980, Faurissonin artikkeli "The Problem of the Gas Chambers": "Ei ole koskaan osoitettu, että Hitlerillä olisi ollut rikollisia aikeita. Mitä tämän rikoksen aseeseen tulee, kukaan ei ole nähnyt sitä. Edessämme on erittäin hyvin menestynyt sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista alkaen. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja propaganda ad nauseam (pahoinvointiin asti), mikä on muodostunut joksikin, mitä on kutsuttava '1900-luvun huijaukseksi' - - Vaikka kaasukammiot virallisten historioitsijoiden mukaan ovat erittäin keskeinen osa keskitysleirisysteemiä, on erittäin hämmästyttävää, ettei keskitysleirejä koskevan kirjallisuuden laajassa luettelossa ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään esitettä eikä yhtäkään artikkelia itse 'kaasukammioista' - - Yhdessäkään Saksan keskitysleirissä ei ollut yhtäkään kaasukammiota; tämä on totuus. Sitä, ettei kaasukammioita ollut, täytyy pitää hyvänä uutisena; olisi väärin pimittää tämä totuus tulevaisuudessa."
Artikkelinsa lopuksi Faurisson esittää seuraavat tosiasiat: "Tutkittuaan asiaa 30 vuotta revisionistit ovat päätyneet seuraaviin johtopäätöksiin:
1. Hitlerillä ei koskaan ollut 'kaasukammioita.'
2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten 'kansanmurhaa' (tai 'kansanmurhan' yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.
3. Väitetyt 'kaasukammiot' ja väitetty 'kansanmurha' ovat yksi ja sama valhe.
4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.
5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.
6. Virallisten uutispalveluiden mahtava valta on - toistaiseksi - taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.
7. Ne, jotka tässä valheessa ovat mukana, tietävät, että sen päivät ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen päämäärää ja luonnetta. He leimaavat 'natsismin uudelleennousuksi' tai 'historian väärentämiseksi' sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua huolta historiallisesta totuudesta."
The Journal of Historical Review, kevät 1989, Faurissonin artikkeli "My Life as a Revisionist": "Voittajat eivät esittäneet Nürnbergin oikeudenkäynnissä eivätkä myöhemmissä samanlaisissa oikeudenkäynneissä yhtäkään todistetta rikollisesta aikeesta tai yhtäkään raporttia rikoksessa käytetystä aseesta tai yhtäkään ruumiinavauskertomusta rikoksen yhdestäkään uhrista. Tässä olemme tekemisissä valtavan mittaluokan rikoksen kanssa; kuitenkaan kukaan ei näytä löytäneen rikollista aietta, asetta tai yhtäkään ruumista. Voittajat tyytyivät vahvistamattomiin tunnustuksiin ja todistuksiin ilman ristikuulustelua asioiden fyysisestä laadusta. - - Vuoden 1945 ja vuoden 1987 välillä, Barbien tapaus mukaan luettuna, yksikään lakimies ei uskaltanut tarttua härkää sarvista. Yksikään heistä ei vaatinut, että syyttäjäpuoli todistaisi kansanmurhan tapahtumisen ja kaasukammioiden olemassaolon."
Tässä artikkelissa Faurisson kertoo myös holokaustitahojen joutuneen haaksirikkoon, koska heidän on ollut pakko tunnustaa, ettei kukaan ole löytänyt yhtäkään (saksalaisten tai liittoutuneiden) dokumenttia, joka tukisi heidän väitteitään:
1. Ei ole olemassa määräystä tuhota juutalaisia.
2. Ei ole suunnitelmaa sellaisen tuhoamisen suorittamisesta.
3. Ei ole keskusorganisaatiota, joka koordinoisi sellaisen suunnitelman toimeenpanon.
4. Ei ole budjettia; mitään ei kuitenkaan voida tehdä ilman rahaa tai luottoja.
5. Ei ole kontrollielintä; kuitenkin sodassa olevassa maassa kaikkea täytyy kontrolloida.
6. Ei ole asetta, sillä ei ole olemassa asiantuntijatutkimusta rikoksessa käytetystä aseesta, ihmisten tappamiseen käytettävästä kaasukammiosta tai kaasuautosta.
7. Ei ole ruumista, sillä kenelläkään ei ole ruumiinavauskertomusta, joka todistaisi, että joku on tapettu myrkkykaasulla.
8. Ei ole todistusta rikoksen uudelleen lavastamisesta, vaikka Ranskassa murhan selvittämiseen liittyy tavallisesti uudelleenlavastus rikoksen tapahtumapaikalla.
9. Ei ole todistajaa, joka kykenisi kestämään ristikuulustelun rikoksen varsinaisista materiaalisista näkökohdista, koska Toronton oikeudenkäynnissä, jossa joku ensimmäistä kertaa uskalsi suorittaa sellaisen ristikuulustelun, paras "todistaja" joutui häpeään.
10. Ei ole vahvistettua tunnustusta, koska Gersteinin ja Rudolf Hössin tunnustusten, kun niitä lopullisesti on analysoitu, on osoitettu olevan vailla arvoa eikä niitä ole mahdollista puolustaa (ei edes sellainen kuin Raul Hilberg).
Artikkelissaan Faurisson kertoo myös
juutalaisesta Raul Hilbergistä, joka todisti Zündel-oikeudenkäynnissä
v. 1985: "Hilberg saapui oikeudenkäyntiin ilman dokumentteja,
ilman muistiinpanoja, luottaen vain maineeseensa. Doug Christien
ristikuulustelussa hänet kuuden miljoonan teorioineen paljastettiin
huijariksi. Hilbergissä kohtasimme miehen, joka oli saavuttanut
maailman huomattavimman historioitsijan maineen omalla tutkimusalallaan
tutkimatta kertaakaan 37 vuoteen yhtäkään keskitysleiriä
- - Hilberg - - mitätöitiin täysin."
Elokuu 2008
Vesa I Laurio
http://www.vesailaurio.fi/39
MMMMMMMMMMMMMMMM
Professori Faurisson II
Seuraava teksti on osa Faurissonin artikkelia "The Zündel
Trials (1985 and 1988)" (JHR 4/1988), ja siinä hän
kuvaa osuuttaan Zündel-oikeudenkäynnissä 1988 (suomennos
minun). Ernst Zündel oli syytteessä revisionistisen
kirjallisuuden levittämisestä:
Minä osaltani esiinnyin asiantuntijatodistajana lähes kuuden päivän ajan. Keskityin erityisesti Amerikan kaasukammiota koskeviin tutkimuksiini. Toin esiin, että Zyklon B:n vaikuttava aine on syaanivetyhappo ja että tällä kaasulla jotkut amerikkalaiset vankilat teloittavat ne, jotka on tuomittu kuolemaan.
Vuonna 1945 liittoutuneiden olisi pitänyt pyytää amerikkalaisten kaasukammioiden asiantuntijoita tutkimaan niitä rakennuksia Auschwitzissa ja muualla, joita on oletettu käytetyn miljoonien ihmisten surmaamiseen kaasulla. Vuodesta 1977 lähtien minulla on ollut seuraava ajatus: kun ollaan tekemisissä suuren historiallisen ongelman kanssa, sellaisen kuin onko holokausti tarua vai totta, on pyrittävä pääsemään ongelman ytimeen. Tässä tapauksessa keskeinen ongelma on Auschwitz ja ongelman ydin 275 neliömetrin suuruinen alue: Auschwitzin Krema I:n "kaasukammion" 65 neliömetriä ja Birkenaun Krema II:n "kaasukammion" 210 neliömetriä. Ajatukseni vuonna 1988 oli sama: hankkikaamme asiantuntijalausunnot noista 275 neliömetristä ja niin saamme vastauksen suureen holokaustiongelmaan! Näytin valamiehistölle Baltimoressa sijaitsevan Marylandin valtionvankilan kaasukammiosta ottamiani valokuvia ja Auschwitzin kaasukammioita esittäviä kaavakuviani ja korostin jälkimmäisten fysikaalisia ja kemiallisia mahdottomuuksia.
Sensaatiomainen käänne tapahtumien kulussa: Leuchter-raportti
Ernst Zündel, jolla oli hallussaan niiden kuuden amerikkalaisen vankilan kanssa vuosina 1977-78 käymäni kirjeenvaihto, joissa oli kaasukammio, antoi asianajaja Barbara Kulaszkalle tehtäväksi ottaa yhteyttä näiden vankiloiden johtajiin sen selvittämiseksi, suostuisiko joku heistä tulemaan oikeuteen selostamaan, kuinka oikea kaasukammio toimii. Bill Armontrout, Jefferson Cityn (Missouri) vankilan johtaja, suostui todistamaan, ja tässä yhteydessä hän huomautti, että USA:ssa ei ole ketään, joka tietäisi enemmän kaasukammioiden toiminnasta kuin Fred A. Leuchter, Bostonissa toimiva insinööri. Menin tapaamaan Leuchteria helmikuun 3. ja 4. päivänä 1988. Havaitsin, ettei hän ollut koskaan kyseenalaistanut saksalaisten leirien "kaasukammioita". Hän oli yksinkertaisesti uskonut niiden olemassaoloon. Näytettyäni hänelle asiakirjojani hän tuli tietoiseksi saksalaisten "kaasutusten" kemiallisesta ja fysikaalisesta mahdottomuudesta, ja hän suostui tutkimaan dokumenttejamme Torontossa.
Sen jälkeen hän lähti Zündelin kustannuksella Puolaan mukanaan sihteeri (hänen vaimonsa), piirtäjä, videokuvaaja ja tulkki. Hän tuli takaisin ja laati 192-sivuisen raportin (mukana liitteet). Hän toi mukanaan myös 32 näytettä, jotka hän oli ottanut Auschwitzin ja Birkenaun Kremojen "kaasutuspaikoista" ja lisäksi Birkenaun desinfiointikaasukammiosta. Hänen johtopäätöksensä oli yksinkertainen: Auschwitzissa, Birkenaussa tai Majdanekissa ei ole koskaan tapettu ketään kaasulla.
Huhtikuun 20. ja 21. päivänä 1988 Fred Leuchter astui todistajanaitioon Toronton oikeussalissa. Hän kertoi tutkimuksestaan ja esitti johtopäätöksensä. Olen vakuuttunut, että noina kahtena päivänä olin omin silmin todistamassa kaasukammiomyytin kuolemaa, myytin, joka minun mielestäni oli joutunut kuolinkouristuksiin Sorbonnessa 29.6. - 2.7.1982 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka aiheena oli "Natsi-Saksa ja juutalaisten tuhoaminen" ja jonka kuluessa järjestäjät itse alkoivat käsittää, ettei ollut olemassa mitään todisteita kaasukammioiden olemassaolosta.
Toronton oikeussalissa tunteet kävivät kuumina, etenkin Sabina Citronin ystävien keskuudessa. Ernst Zündelin ystävät olivat myös liikuttuneita, mutta eri syystä: he olivat todistamassa, kuinka suuren huijauksen yltä vedettiin peite pois. Mitä minuun tulee, tunsin sekä helpotusta että surumielisyyttä: helpotusta, koska teesi, jota olin puolustanut niin monen vuoden ajan, oli vihdoin saanut täydellisen vahvistuksen, ja surumielisyyttä, koska olin ensinkään ollut ajatuksen isä. Olin jopa, kirjallisuusmiehen kömpelyydellä, esittänyt fysikaalisia, kemiallisia, topografisia ja arkkitehtonisia todisteluperusteita, jotka näin nyt hämmästyttävän tarkan ja perinpohjaisen tiedemiehen kokoavan yhteen.
Muistaisivatko ihmiset jonain päivänä niitä epäilyjä, joita olin kohdannut jopa revisionistien taholta? Juuri ennen Fred Leuchteria Bill Armontrout oli ollut todistajanaitiossa, jossa hän yksityiskohtaisesti vahvisti sen, mitä olin sanonut valamiehistölle niistä äärimmäisistä vaikeuksista, joita liittyy ihmisten tappamiseen kaasulla (ei tule sekoittaa itsemurhatarkoituksessa tai vahingossa tapahtuviin kaasutuksiin). Ken Wilson, ilmakuvaspesialisti, oli osoittanut, ettei ihmisten surmaamisiin tarkoitetuissa Auschwitzin ja Birkenaun "kaasukammioissa" ollut edes piippuja kaasun poistamista varten, mikä olisi ollut välttämätöntä. Hän myös osoitti, että olin ollut oikeassa syyttäessäni Serge Klarsfeldiä ja Jean-Claude Pressacia Birkenaun kartan väärentämisestä (The Auschwitz Album, Seuil Publishers, 1983, s. 42). Saadakseen lukijat uskomaan, että valokuvaajan tallentamat juutalaisnaisten ja -lasten ryhmät Kremojen II ja III välissä olivat kulkemassa kohti "kaasukammioita" ja noita krematorioita eivätkä voineet kulkea kauemmaksi, nämä kirjoittajat olivat yksinkertaisesti poistaneet kartasta tien, joka todellisuudessa johti "Keskussaunaan", suureen suihkulaitokseen, joka sijaitsi krematorioalueen takana ja jonne nuo naiset ja lapset itse asiassa olivat menossa.
James Roth, Massachusetsissa toimivan
laboratorion johtaja, antoi sitten todistuksen noiden 32 näytteen
analyysistä, joiden alkuperästä hän ei ollut
tietoinen: kaikki ihmisten surmaamiseen tarkoitetuista "kaasukammioista"
otetut näytteet sisälsivät syanidia joko ei ollenkaan
tai äärettömän vähän, kun taas desinfiointikaasukammiosta
otettu näyte, joka oli otettu vertailunäytteeksi, sisälsi
valtavan määrän syanidia (edellisessä tapauksessa
mitattu äärettömän pieni määrä
ei ole toistettavissa, ja kemisti Germar Rudolfin mukaan se on
mm. karbonaattien aiheuttamaa artefaktaa. Siksi voidaan hänen
mukaansa tieteellisesti sanoa, ettei "kaasukammioiden"
seinämissä ole lainkaan syanidijäämiä,
The Rudolf Report, s. 288).
Elokuu 2008
Vesa I Laurio
http://www.vesailaurio.fi/40
MMMMMMMMMMMMMMMMM
Professori Faurisson III
"Kaasukammio-ongelma"
Faurisson: The "Problem of the Gas Chambers", IHR:n lehtinen 10/1999, suom. Vesa I Laurio.
Tuomioistuinta eivät sido tekniset näyttöperiaatteet.
Nürnbergin Kansainvälisen sotilastuomioistuimen (todellisuudessa: Liittoutuneiden sotilastuomioistuimen) ohjesäännön artikla 19
Tuomioistuin ei tarvitse todistusta yleisesti tunnetuista tosiasioista mutta ottaa ne huomioon juridisesti.
Ohjesäännön artikla 21
Ei kukaan, ei edes kukaan niistä, jotka ajattelevat Kolmatta Valtakuntaa nostalgialla, kiellä sitä, että Hitlerillä oli keskitysleirejä. Jokainen tunnustaa myös, että joissakin leireissä oli krematoriouuneja. Hautaamisen sijaan ruumiit poltettiin tuhkaksi. Toistuvat epidemiat tekivät polttamisen välttämättömäksi, varsinkin niiden kohdalla, jotka olivat kuolleet pilkkukuumeeseen (ks. valokuvia joukkohaudoista Belsenissä ja muualla).
Kiistaa lukuisten ranskalaisten, brittiläisten, amerikkalaisten ja saksalaisten kirjoittajien keskuudessa on sen sijaan siitä, oliko Hitlerin Saksassa "tuhoamisleirejä". Tätä ilmausta historioitsijat käyttävät leireistä, joissa oletetaan olleen "kaasukammioita".
Nämä "kaasukammiot" poikkesivat amerikkalaisista kaasukammioista siinä, että niitä on väitetty käytetyn suurten ihmisjoukkojen tappamiseen. Uhrien on sanottu olleen miehiä, naisia ja lapsia, jotka joutuivat tuhottaviksi rotunsa tai uskontonsa vuoksi. Tätä on kutsuttu "kansanmurhaksi". Tämä "kansanmurha" toteutettiin pääasiassa "kaasukammioiksi" kutsutuissa ihmisteurastamoissa, ja kaasu, jota tähän tarkoitukseen on sanottu käytetyn, olisi yleensä ollut Zyklon B (hyönteismyrkky, jonka vaikuttava aine oli sinihappo eli syaanivetyhappo).
Kirjoittajia, jotka kiistävät "kansanmurha"-väitteen ja "kaasukammioiden" olemassaolon, kutsutaan revisionisteiksi. Heidän perustelunsa on suurin piirtein seuraava:
Tutkimalla näitä kahta kysymystä ("kansanmurha" ja "kaasukammiot") tavanomaisen historiallisen kritiikin menetelmillä havaitaan, että tässä on kyseessä kaksi myyttiä, joita ei voi erottaa toisistaan. Hitlerillä ei ole koskaan osoitettu olleen rikollisia aikeita. Mitä tähän rikokseen käytettyyn aseeseen tulee, kukaan ei ole itse asiassa nähnyt sitä. Tässä on kyseessä harvinaisen menestyksekäs sota- ja vihapropaganda. Historia on täynnä tämänkaltaisia petoksia, uskonnollisista noitataruista lähtien. Se, mikä erottaa meidän aikamme aiemmista aikakausista, on tiedotusvälineiden pelottava valta ja pahoinvointiin asti (ad nauseam) harjoitettu propaganda, josta on tullut jotakin, jota on kutsuttava "1900-luvun huijaukseksi". Varokoon se, joka, 30 vuoden jälkeen, saa ajatuksen ryhtyä tutkimaan ja paljastamaan tätä huijausta. Hän saa opetuksen tilanteesta riippuen vankeusrangaistusten, sakkojen, pahoinpitelyiden tai solvausten muodossa. Hänen uransa saatetaan tuhota tai asettaa uhanalaiseksi. Hänet leimataan natsiksi. Hänen väitteensä joko jätetään huomioimatta tai sitä vääristellään. Mikään maa ei ole häntä kohtaan niin armottoman julma kuin Saksa.
Nykyisin kuitenkin hiljaisuuden muuri niiden miesten ympärillä, jotka ovat vastuullisesti uskaltaneet kirjoittaa, että Hitlerin "kaasukammiot" (mukaan lukien Auschwitzissa ja Majdanekissa olevat) ovat vain historiallinen valhe, on murtumassa. Tämä on suuri edistysaskel.
Mutta mihin loukkauksiin ja vääristelyihin sellainen tuhoamisajatuksen kannalla oleva historioitsija kuin Georges Wellers syyllistyikään, kun hän yli kymmenen vuotta Paul Rassinierin kuoleman jälkeen päätti häpeällisessä valossa tuoda esiin pienen pienen osan niistä argumenteista, jotka tämä keskitysleirin entinen asukki, jolla oli rohkeutta paljastaa kaasukammiovalhe kirjoituksissaan, esitti!
Paras tapa, jolla historioitsija voi ottaa selvää Paul Rassinierin oppilaiden todellisista väitteistä, on tutustua amerikkalaisen Arthur Butzin teokseen "The Hoax of The Twentieth Century" ("1900-luvun huijaus").
Minä puolestani otan vapauden esittää vain muutamia huomioita erityisesti vakaville, tieteelliseen tutkimustyöhön orientoituneille historioitsijoille.
Kiinnitän heidän huomionsa paradoksiin. "Kaasukammiot" ovat virallisten historioitsijoiden näkemyksen mukaan ehdottoman keskeisiä natsien keskitysleirijärjestelmän ymmärtämiseksi, ja sen todistamiseksi, että nämä leirit olivat täysin perverssejä ja saatanallisia luonteeltaan verrattuna kaikkiin aiempiin ja myöhempiin leireihin, pitäisi tarkoin osoittaa, kuinka natsit oikein toimivat, kun he keksivät, rakensivat ja käyttivät näitä pelottavia ihmisteurastamoita. On kuitenkin perin pohjin hämmästyttävää havaita, että niiden lukuisten kirjojen ja artikkeleiden joukossa, joita saksalaisista keskitysleireistä on julkaistu, ei ole yhtäkään kirjaa, yhtäkään lehtistä, yhtäkään artikkelia itse "kaasukammioista".
Ei tule antaa joidenkin lupaavalta näyttävien otsikkojen johtaa itseään harhaan. On itse varmistuttava näiden kirjoitusten sisällöstä. Pidän "virallisena historiankirjoituksena" niitä keskitysleireistä kirjoitettuja julkaisuja, joiden tekijät ovat joko osaksi tai kokonaan julkisista lähteistä rahoituksensa saavia instituutioita tai säätiöitä, sellaisia kuin Ranskassa Comité d'Histoire de la Deuzième Guerre Mondiale (Toisen maailmansodan historiankirjoituksen komitea) ja Centre de Documentation Juive Contemporaire (Juutalainen nykyajan dokumentaatiokeskus) sekä Saksassa Institut für Zeitgeschichte (Nykyhistorian instituutti).
Olga Wormser-Migotin natsien keskitysleirijärjestelmästä tekemässä tutkielmassa vasta sivulla 541 tulee vastaan kohta, jossa puhutaan "kaasukammioista". Lukija kohtaa siellä kuitenkin vielä kolme muuta yllätystä:
1. Kyseessä oleva kohta on vain kolmen sivun mittainen.
2. Sen otsikkona on "Kaasukammio-ongelma".
3. Tämä "ongelma" on se, oliko Saksan Ravensbrückissä ja Itävallan Mauthausenissa todella "kaasukammioita"; kirjoittaja tulee siihen johtopäätökseen, että ei ollut; kuitenkaan hän ei tutki Auschwitzin tai minkään muunkaan leirin "kaasukammio-ongelmaa", todennäköisesti koska ne eivät hänen mielestään muodosta "ongelmaa".
Tällä kohdalla lukija todennäköisesti tahtoo tietää, miksi analyysi, joka toteaa, että "kaasukammioita" ei ollut joissakin leireissä, yllättäen lopetetaan heti kun puhutaan esimerkiksi Auschwitzista. Miksi kriittinen henki on yhdessä kohdassa hereillä ja toisessa kohdassa sen sallitaan vaipua horrokseen? Onhan meillä Ravensbrückin "kaasukammion" kohdalla käytettävissämme toki runsaasti sen puolesta puhuvia "todisteita" ja "kiistämättömiä silminnäkijäkertomuksia", Marie-Claude Vaillant-Couturierin tai Germaine Tillionin usein toistetuista ja laajoista silminnäkijäkertomuksista alkaen. Ja enemmänkin. Useita vuosia sodan jälkeen Ravensbrückin leirin virkailijat (Suhren, Schwatzhuber ja Treite) tunnustivat sekä brittiläisen että ranskalaisen tuomioistuimen edessä toistuvasti, että heidän leirissään oli "kaasukammio". He myös jollakin tavalla kuvasivat sen toimintaa. Lopulta heidät hirtettiin tämän väitetyn "kaasukammion" vuoksi tai sitten he tekivät itsemurhan. Samanlaiset "tunnustukset" antoivat ennen kuolemaansa Ziereis Mauthausenin (Itävallassa) kohdalla ja Kramer Struthof-Natzweilerin (Elsassissa) kohdalla.
Nykyisin tämä Struthof-Natzweilerin "kaasukammio" on yleisön nähtävänä, ja samassa paikassa on luettavissa myös Kramerin uskomaton "tunnustus". Tämä "kaasukammio", jota nimitetään "historialliseksi muistomerkiksi", on täysi petkutus. Vähäinenkin määrä kriittistä henkeä riittää osoittamaan, että kaasun käyttö tässä pienessä huoneessa, jossa ei ole minkäänlaista tiivistystä, olisi ollut katastrofi niin pyövelille kuin lähistöllä olleille ihmisille. Tehdäkseen tästä "kaasukammiosta" (jonka taataan olevan "alkuperäisessä tilassa") uskottavan joku on mennyt niin pitkälle, että on kömpelösti hakannut reiän ohueen seinään taltalla ja rikkonut neljä tiiltä. Reiän tarkoitus oli se, että Josef Kramer muka sen kautta kaatoi sisään salaperäisiä "suoloja" (joista hän ei kyennyt antamaan mitään enempiä tietoja ja jotka, kun ne sekoitettiin pieneen määrään vettä, tappoivat minuutissa!). Kuinka suolat ja vesi voivat muodostaa sellaisen kaasun? Kuinka Kramer on voinut estää kaasua tulemasta takaisin reiästä? Miten hän saattoi nähdä uhrinsa reiästä, josta ei nähnyt puoltakaan huoneesta? Kuinka hän tuuletti huoneen ennen kuin avasi alkeellisen karkeasta puusta tehdyn oven? Ehkä on kysyttävä Saint Michel sur Meurthen (Vosges) insinööriliikkeeltä, joka sodan jälkeen teki muutostöitä tässä paikassa, jota nykyisin esitellään vierailijoille "alkuperäisessä tilassa"?
Vielä kauan sodan jälkeen prelaatit, yliopistojen professorit ja jotkut tavalliset kansalaiset antoivat silminnäkijäkuvauksia Buchenwaldin ja Dachaun "kaasukammioiden" hirveästä todellisuudesta.
Mitä Buchenwaldiin tulee, "kaasukammio" vähitellen hävisi niiden ihmisten mielistä, jotka olivat aiemmin väittäneet, että tässä leirissä oli sellainen.
Dachaun kohdalla tilanne on ollut toisenlainen. Sen jälkeen kun esimerkiksi Clermont-Ferrandin piispa, Hänen Ylhäisyytensä Piispa Piguet, oli vakuuttanut, että "kaasukammio" oli ollut erityisen hyödyllinen puolalaisten pappien surmaamiseen kaasulla, seuraavanlainen virallinen ilmoitus näki päivänvalon: "Tämä kaasukammio, jota alettiin rakentaa v. 1943, ei ollut valmis vielä v. 1945, kun leiri vapautettiin. Ketään ei ole voitu tappaa siinä kaasulla." Tämä pieni huone, joka vierailijoille esitellään "kaasukammiona", on todellisuudessa täysin harmiton, ja vaikka erilaisia rakennussuunnitelmia on käytettävissä "Parakki X:stä" (krematoriosta ja lähiympäristöstä), on mahdoton nähdä, millä perusteella tai minkä teknisen selityksen nojalla voidaan väittää, että tämä rakennelma on "keskeneräinen kaasukammio".
Mikään virallinen historiallinen instituutti ei ole tehnyt enempää kaasukammiomyytin tekemiseksi uskottavaksi kuin Saksan nykyhistorian instituutti (Institut für Zeitgeschichte). Sen johtajana oli vuodesta 1972 lähtien vuonna 1989 tapahtuneeseen kuolemaansa asti tohtori Martin Broszat. Vuodesta 1955 lähtien tri Broszat oli tämän instituutin jäsen, ja tässä ominaisuudessa hän tuli kuuluisaksi julkaistuaan v. 1958 "tunnustukset", jotka Rudolf Hössin (entisen Auschwitzin päällikön) väitetään kirjoittaneen kommunistien vankilassa ennen kuin hänet hirtettiin.
Kuitenkin elokuussa 1960 tämän historioitsijan oli kerrottava hämmästyneille maanmiehilleen, ettei yhtäkään "kaasukammiota" ollut koskaan ollut koko "Vanhassa Valtakunnassa" (Saksan v. 1937 rajojen sisäpuolella); niitä oli hänen mukaansa ollut vain joissakin tietyissä paikoissa, varsinkin vallatussa Puolassa, mukaan lukien Auschwitz ja Birkenau. Tämä yllättävä uutinen annettiin yksinkertaisena kirjeenä toimittajalle, ja se julkaistiin Die Zeit -lehdessä. Otsikko oli melko harhaanjohtava ja rajoittava: "Keine Vergasung in Dachau" ("Ei kaasutuksia Dachaussa") sen sijaan että se olisi ollut "Keine Vergasung im Altreich" ("Ei kaasutuksia Vanhassa Valtakunnassa"). Tämän ilmoituksen tueksi tri Broszat ei esittänyt mitään todistusta. Tähän päivään mennessä, vuosia hänen kirjeensä jälkeen, hän tai kukaan hänen kollegoistaan ei ole antanut mitään selitystä tälle vakuutukselle. Olisi erittäin mielenkiintoista saada tietää:
1. Kuinka tri Broszat tietää, että Vanhassa Valtakunnassa olevat "kaasukammiot" ovat petosta?
2. Kuinka hän tietää, että Puolassa olevat "kaasukammiot" ovat aitoja?
3. Miksi lännessä sijaitsevien keskitysleirien kohdalla "todisteet", "varmat asiat" ja "silminnäkijäkertomukset" ovat yhtäkkiä arvottomia, kun sen sijaan Puolassa, kommunistialueella, sijaitsevien leirien kohdalla "todisteet", "varmat asiat" ja "silminnäkijäkertomukset" jäävät yhä tosiksi?
Aivan kuin jostain hiljaisesta sopimuksesta yksikään tunnustettu historioitsija ei ole esittänyt näitä kysymyksiä. Kuinka usein "historian historiassa" on luotettu yksittäisen historioitsijan väitteisiin?
Tutkikaamme nyt Puolassa sijaitsevia "kaasukammioita". Todisteeksi siitä, että Belzecissä tai Treblinkassa todella oli "kaasukammioita", vedotaan pääasiassa Kurt Gersteinin lausuntoon. Tämä dokumentti, joka on peräisin SS-mieheltä, jonka sanotaan tehneen itsemurhan v. 1945 Cherche-Midin vankilassa Pariisissa, on niin täynnä mielettömyyksiä, että historioitsijoiden silmissä se on jo kauan ollut täysin vailla uskottavuutta. Lisäksi tätä lausuntoa ei ole koskaan julkistettu, ei edes Nürnbergin tuomioistuimen dokumenteissa, paitsi käyttökelvottomassa muodossa (jossa on typistyksiä, väärennöksiä ja uudelleen kirjoittamisia). Itse dokumenttia ja sen absurdeja liitteitä ei ole koskaan ollut saatavilla.
Mitä Majdanekiin tulee, käynti itse paikalla on täysin välttämätöntä. Se on, mikäli mahdollista, vieläkin valaisevampaa kuin käynti Struthof-Natzweilerissa.
Auschwitzin ja Birkenaun kohdalla joudutaan luottamaan pääasiallisesti Rudolf Hössin "Muistelmiin", jotka valmistettiin hänen puolalaisten vangitsijoidensa johdolla. Itse paikalta löytyy vain "uudelleen rakennettu" huone (Auschwitz I) ja raunioita (Auschwitz II eli Birkenau).
Kaasulla tapahtuvalla teloituksella ei ole mitään tekemistä itsemurhatarkoituksessa tai vahingossa tapahtuvan myrkyttymisen kanssa. Teloituksessa teloittaja ja hänen joukkonsa eivät saa joutua vähäisimmällekään vaaralle alttiiksi. Käyttäessään teloituksissaan syaanivetyhappoa amerikkalaiset käyttävät hyvin pitkälle kehitettyä menetelmää ja sitäkin vain pienessä ilmatiiviissä kammiossa. Jälkeenpäin kaasu tyhjennetään kammiosta ja neutraloidaan.
Tästä syystä on kysyttävä, kuinka esimerkiksi Auschwitz II:n (Birkenaun) tapauksessa voitiin tuoda 2000 ihmistä huoneeseen, jonka pinta-ala oli 210 neliömetriä, ja sitten tässä suuressa tungoksessa heittää sisään hyvin voimakasta hyönteismyrkky Zyklon B:tä ja sitten välittömästi uhrien kuoleman jälkeen antaa työntekijöiden ilman kaasunaamareita astua huoneeseen hakemaan pois ruumiita, jotka olivat läpikotaisin syanidin kyllästämiä?
Kaksi Saksan teollisuusarkistoista peräisin olevaa asiakirjaa, jotka amerikkalaiset esittivät Nürnbergissä, kertoo meille, että Zyklon B:llä on voimakas taipumus tarttua pintoihin eikä sitä ole mahdollista poistaa voimakkaan tuulettimen avulla; siihen tarvitaan lähes 24 tuntia kestävä luonnollinen tuuletus. Auschwitzin valtionmuseon arkistoista löytyy lisädokumentteja, jotka osoittavat, että tämä 210 neliön huone, joka nykyisin on ränsistyneessä tilassa, oli aivan tavallinen ruumishuone, joka (sen suojaamiseksi lämmöltä) oli sijoitettu maan alle ja jossa oli vain yksi ovi, josta kuljettiin sisään ja ulos.
Auschwitzin krematorioista on, kuten ylipäätään koko leiristä, ylen määrin dokumentteja ja pennintarkkoja laskuja. "Kaasukammioista" ei kuitenkaan ole mitään: ei rakennussopimusta, ei edes luonnosta, ei materiaalitilausta, ei suunnitelmaa, ei laskua, ei edes valokuvaa. Noin sadassa sotarikosoikeudenkäynnissä mitään tällaista ei ole koskaan tuotu esiin.
Thies Christophersen sanoo: "Olin Auschwitzissa ja voin vakuuttaa teille, ettei siellä ollut 'kaasukammiota'." Vain harvoin kuulee puolustuksen todistajaa, jolla on tarpeeksi rohkeutta antaa tällainen lausunto. Heitä vainotaan oikeudenkäynneissä. Yhä vielä jokainen Saksassa, joka antaa samanlaisen silminnäkijäkertomuksen kuin Thies Christophersen (joka on kirjoittanut kirjan "The Auschwitz Lie" ["Auschwitz-valhe"]), ottaa riskin, että häntä rangaistaan "kuolleitten muiston häpäisemisestä".
Välittömästi sodan jälkeen saksalaiset, Kansainvälinen Punainen Risti ja Vatikaani (joka muutoin tiesi tarkoin, mitä Puolassa tapahtui) julistivat hämmästyneinä: "'Kaasukammiot' - emme tienneet sellaisista mitään!" Niin, mutta kysyisin: "Onko mahdollista tietää asioista, joita ei edes tapahtunut?"
Yhdessäkään saksalaisessa keskitysleirissä ei ollut yhtäkään "kaasukammiota"; tämä on totuus. Sitä, että natseilla ei ollut kaasukammioita, tulisi pitää tervetulleena uutisena; tämän uutisen pimittäminen tulevaisuudessa olisi epäoikeudenmukaista. Aivan kuten "Fatiman" kuvaaminen huijaukseksi ei ole hyökkäys uskontoa vastaan, niin myöskään ilmoitus siitä, että natsien "kaasukammiot" ovat historiallinen valhe, ei ole hyökkäys keskitysleireiltä hengissä selvinneitä vastaan. Tässä on kyseessä vain velvollisuus puhua totta.
Johtopäätökset, joihin revisionistiset tutkijat ja historioitsijat ovat tulleet tutkittuaan asiaa 40 vuotta:
1. Hitlerillä ei koskaan ollut "kaasukammioita".
2. Ei tapahtunut mitään juutalaisten "kansanmurhaa" (tai "kansanmurhan" yritystä). Toisin sanoen: Hitler ei koskaan antanut määräystä (tai lupaa), että joku tulisi tappaa rotunsa tai uskontonsa vuoksi.
3. Väitetyt "kaasukammiot" ja väitetty "kansanmurha" ovat yksi ja sama valhe.
4. Tämä valhe, joka on pääasiassa sionistista alkuperää, on tehnyt mahdolliseksi valtavan poliittisen ja taloudellisen huijauksen, jonka suurin hyötyjä on Israelin valtio.
5. Tämän huijauksen pääasiallisia uhreja ovat Saksan kansa (mutta eivät Saksan hallitsijat) ja koko Palestiinan kansa.
6. Virallisten uutispalveluiden suuri valta on - toistaiseksi - taannut tämän valheen menestymisen ja sensuroinut niiden sananvapautta, jotka ovat tuominneet tämän valheen.
7. Ne, jotka tässä valheessa
ovat mukana, tietävät, että sen päivät
ovat luetut. He vääristelevät revisionistisen tutkimuksen
päämäärää ja luonnetta. He leimaavat
"natsismin uudelleennousuksi" tai "historian väärentämiseksi"
sen, mikä on vain ystävällismielistä ja oikeutettua
huolta historiallisesta totuudesta.
Elokuu 2008
Vesa I Laurio
http://www.vesailaurio.fi/41
MMMMMMMMMMMMM
TORVI
SUNDAY, JUNE 24, 2007
Anne Frankin päiväkirja on väärennös
Anne Frank ja hänen perheensä vietiin 1944 Bergen-Belsenin leirille, jossa hän kuoli lavantautiin. Hänen isänsä Otto jäi henkiin. 1947 Otto Frank julkaisi tyttärensä päiväkirjan, joka oli löydetty ja annettu hänelle Amsterdamissa. Se nousi heti maailmanmaineeseen ja levisi käännöksinä sekä filmiversiona, "liikuttavimpana juutalaisvainon silminnäkijätodistuksena".
Ajan kuluessa, etenkin 1970-luvulla, alkoi kuulua kriittisiä ääniä, jotka epäilivät vahvasti etenkin päiväkirjojen aitoutta. Ensimmäisen kerran kirjan aitoutta epäiltiin ruotsalaisessa sanomalehdessä 1957, kertoo Juliane Wetzel osuudessaan Wolfgang Benzin kirjassa Legenden, Lügen, Vorurteile (1996). Syitä epäilyihin on joukoittain. Kerran Otto Frank sanoi, että kirjasta on jätetty pois intiimejä yksityisasioita, jotka liittyvät nuoren ihmisen elämään ja perhesuhteisiin. Hänellä oli kuitenkin myös alkuperäiskappale. Menestystarina jatkui, mutta 1958 epäilyjä alkoi herätä myös Saksassa. Otto Frank nosti oikeuskanteen esittäjiä, lyypekkiläistä opiskelijaa Lothar Stielauta ja maanviljelijää Heinrich Buddebergiä vastaan Oikeudenkäynnissä grafologi Minna Becker totesi, että alkuperäiskappaleen merkinnät olivat saman kirjoittajan eli ilmeisesti Anne Frankin tekemiä. Hollantilaisen yliopistolehtorin mielestä 1942 vuoden runoalbumissa ei voi olla pitkiä puheita, vaan muutamia rivejä. Tällöin vaivasi paperipula, jolloin on epäuskottavaa, että esim. 28.9. olisi esim jopa 8 sivua ollut mahdollista kirjoittaa ja että voisi olla paljon kirjoittamattomia sivuja. Esivihkoissa 22.12.1943-1.8.1944 on vain muutama merkintä ja suuria aukkoja, toinen niistä ilmeisesti ikäänkuin kadonnut. Siten on silmiinpistävää, että on lisäksi 300 sivun läpilyöntipaperikansio, jossa samat asiat esitettään paljon dramaattisemmin ja kauhistavammin uudelleen. Otto Frankin mukaan Anne on koonnut tapahtumat ja kokemuksensa jälkeenpäin tähän. Oikeusjuttu sovittiin ja se päättyi epäedullisesti Frankille.
24.3.1977 Otto Frankin etsi käsiinsä ranskalainen historioitsija professori Robert Faurisson. Hän oli kiistellyt päiväkirjojen aitoudesta. Hän esitti joukon historiallisia ja teknisiäepätavallisuuksia kirjasta. Hän ihmetteli, miten huolettomasti kätketyt elivät ohutseinäisessä piilopaikassaan. Otto frank sanoi, että silti kaikki on totta. 1976 myös hampurilainen eläkeläinne Ernst Römer esitti päiväkirjoja väärennökseksi. Myös hänet Frank haastoi oikeuteen. Frank kieltäytyi lontoolaisen Heymer & Cox instituutin maksuttomasta tutkimuksesta, mutta antoi liittotasavallan rikostutkijoiden tutkia Svetsissä kirjaa. Yllättäen paljastui, että tutkittu osa oli kirjoitettu kuulakärkikynällä. Tällöin se oli kirjoitettu 1951 jälkeen. Prosessista kertoneen Spiegel-lehden mukaan voidaan siis päätelläi, että koko 800-sivuinen alkuperäiskappale on peräisin vuoden 1950 jälkeiseltä ajalta. Em. grafologi Becker oli todennut kaikkien osien kirjoittajiksi saman henkilön ("Blaue Paste", Der Spiegel 41, 6.10.1980). Siten maailmaa liikuttanut tarina ei ole peräisin Anne Frankilta. Tekstiä on siten voitu muutella ja siihen lisäillä kaikenlaista, ellei kaikki siinä ole täysin keksittyä.
Silti Saksassa nostettiin tämän jälkeen lukuisia kanteita heitä vastaan, jotka aitoutta epäilivät. Otto Frank kuoli 1980 alkuvuodesta.
Lähde: Olaf Rose-Rolf Kosiek, Der Grosse Wendig 2, ss. 371-375 (Olaf Rosen teksti)
Eikös televisiosta tullut hiljattain "päiväkirjan" draamasovitus? Mediassa siihen vedotaan usein ja sitä pidetään aitona.
http://kauheamies.blogspot.com/2007/06/anne-frankin-pivkirja-on-vrenns.html
mmmmmmmmmmmmmm
Kaasuvaunut
Opetushallitus (OPH) on kirjassaan "Kertokaa siitä lapsillenne"
(kirj. Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine) ottanut julkisesti
kantaa toisen maailmansodan aikana saksalaisten käyttämiksi
väitettyihin "kaasuvaunuihin".
Sivuilla 81 ja 92 OPH toteaa: Siellä (Chelmnon tuhoamisleirissä) heidät murhataan pakokaasulla erikoisrakenteisissa katetuissa vaunuissa - - Joulukuun 8. päivänä 1941 Chelmnon tuhoamisleirillä alettiin käyttää kaasuvaunuja.
Sivulla 92 OPH esittää lisäksi otteen "SS-luutnantti August Beckerin raportista 16. toukokuuta 1942" ja ilmoittaa, että "se käsittelee erikoisrakenteisia vaunuja, joita käytettiin Ukrainassa, Serbiassa ja Chelmnon tuhoamisleirillä". Otsikoksi on laadittu "Vaarat kaasuvaunujen henkilöstön terveydelle". Ote kuuluu:
Einsatz-ryhmä D:n ja C:n kuljetusautojen "huoltotoimet" on loppuunsuoritettu. Olen huolehtinut siitä, että Einsatz-ryhmä D:n kuljetusautot on naamioitu asuntovaunuiksi asentamalla pieni ikkunaluukku pienten kuljetusautojen sivuille ja kaksi ikkunaluukkua suuriin kuljetusautoihin, samaan tapaan kuin usein maalla olevissa taloissa on tapana. Kuljetusautoista on tullut niin tunnettuja, etteivät pelkästään viranomaiset vaan myös siviilihenkilöt nimittävät niitä "kuolemanautoiksi" heti kun ne tulivat näkösälle. Käsitykseni mukaan autoja ei voida pitää kauaa salassa, vaikka ne ovatkin naamioituja () Olen myös antanut ohjeet, että kaiken henkilöstön tulee pysytellä mahdollisimman kaukana autoista kaasutuksen aikana, välttääkseen terveyden vaaroja mahdollisen kaasuvuodon sattuessa. Haluan kiinnittää huomiotanne seuraavaan: monet erikoisryhmät antavat omien miestensä hoitaa tyhjentämisen kaasuttamisen jälkeen. Olen huomauttanut "Sonderkommandon" (erikoisyksikön) komentajalle, että tämä saattaa aiheuttaa valtavia henkisiä ja ruumiillisia vammoja miehille, ellei nyt, niin mahdollisesti myöhemmin. Miehet ovat valittaneet päänsärystä, joka tulee jokaisen kaasutusta seuraavan tyhjentämisen jälkeen. Toisaalta esiintyy haluttomuutta käskyn muuttamiseen, koska pelätään sitä, että jos vankeja käytettäisiin tähän työhön, he saattaisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yrittää karata. Pyydän sopivia ohjeita miesten säästämiseksi vammoilta. Kaasuttamista ei yleensä suoriteta oikein. Saadakseen toimituksen läpi mahdollisimman nopeasti kuljettaja painaa yleensä kaasupolkimen pohjaan. Tämän tuloksena teloitettavat henkilöt tukehtuvat sen sijaan että torkahtaisivat pois, kuten on suunniteltu. On osoittautunut, että kun ohjeitani noudatetaan ja säätimet on säädetty oikein, kuolema tapahtuu nopeammin ja vangit uinahtavat pois rauhallisesti. Aikaisemmin havaittuja irvistykseen jääneitä kasvoja ja ulosteita ei esiinny enää. Jatkan tänään matkaani Einsatz-ryhmä B:n luokse, josta minut voidaan tavoittaa lisäohjeita varten.
Mainittua OPH:n kirjaa olen arvostellut laajemmin 5-osaisessa kirjoitussarjassani "Opetushallituksen holokaustikirjan arvostelu" 1-5:
http://www.vesailaurio.fi/68
http://www.vesailaurio.fi/69
http://www.vesailaurio.fi/70
http://www.vesailaurio.fi/71
http://www.vesailaurio.fi/72
Ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja "kaasuvaunuja" on holokaustitahojen mukaan käytetty Chelmnon "tuhoamisleirillä" ja idässä Neuvostoliitolta vallatuilla alueilla (käyttäjinä ns. Einsatz-joukot). Ei kuitenkaan ollut tuollaisia murhavaunuja. Prof. Faurisson kirjoittaa Fred Leuchterin toisen raportin esipuheessa (kirjassa Fred A. Leuchter, Robert Faurisson, Germar Rudolf: "The Leuchter Reports", s. 120-122):
"Nürnbergin oikeudenkäynneissä, Eichmann-oikeudenkäynnissä Jerusalemissa ja Frankfurtin oikeudenkäynnissä sekä monissa muissa kuuluisissa oikeudenkäynneissä, mukaan lukien Klaus Barbien oikeudenkäynti 1987, ei mitenkään yritetty todistaa tätä kauheaa syytöstä (kaasukammioista), joka niin kauan on painanut raskaasti voitettua Saksan kansaa. Nämä oikeudenkäytön irvikuvat olivat samanlaisia kuin noitaoikeudenkäynnit, joissa syytetyt ja heidän puolustusasianajajansa eivät asettaneet kyseenalaiseksi perkeleen olemassaoloa ja hänen yliluonnollisia tekojaan. Näissä moderneissa noitaoikeudenkäynneissä on ollut tabu kieltää 'kaasukammioiden' olemassaolo ja niiden yliluonnolliset suoritukset, jotka ovat vastoin kaikkia fysiikan ja kemian lakeja.
"Jopa Klaus Barbien ranskalainen puolustusasianajaja Jacques Vergés rohkeudestaan huolimatta vältti kysymästä edes vähäistä todistusta 'kaasukammioista', joihin Klaus Barbien väitettiin lähettäneen juutalaisia lapsia heidän turvapaikastaan Izieun kaupungissa lähellä Lyonia.
"Kaikissa näissä oikeudenkäynneissä, joissa käsiteltiin 'sotarikoksia' tai 'rikoksia ihmiskuntaa vastaan', nk. sivistyneet kansakunnat ovat unohtaneet rikoslain perussäännöt liki puoleksi vuosisadaksi.
"Jotta ymmärrettäisiin, mitä tarkoitan, otetaan esimerkiksi jokin Ranskassa suoritettu rikos. Oletetaan, että tässä tapauksessa on olemassa ase, ruumis ja tappaja (tai otaksuttu tappaja). Normaalisti ranskalainen tuomioistuin vaatisi neljä rutiiniraporttia:
1. Raportti paikan päällä suoritetusta ruumiin ja jokaisen epäilyttävän kohteen oikeusopillisesta tutkimisesta;
2. Tekninen tutkimus rikoksen suorittamiseen käytetystä aseesta;
3. Raportti uhrille suoritetusta ruumiinavauksesta, jossa todetaan, kuinka ja mitä välinettä käyttäen kuolema tapahtui;
4. Raportti rikospaikalla syytetyn läsnä ollessa suoritetusta rikoksen uudelleen lavastamisesta tai simulaatiosta.
"Vaikka vastaaja olisi tunnustanut, tuomarit eivät koskaan tee päätöstä, että lisätutkimuksia ei tarvitse suorittaa; tunnustus, jotta sillä olisi paljon oikeudellista arvoa, täytyy osoittaa oikeaksi ja vahvistaa.
"Kuitenkaan liki puoleen vuosisataan kukaan ei ole kertaakaan noudattanut näitä perusstandardeja tapauksessa, jossa ei ole kyse vain jostakin yksittäisen henkilön tavanomaisella aseella (veitsellä tai luodilla) tekemästä tavanomaisesta rikoksesta vaan ennenkuulumattomasta rikoksesta, jonka epäillään tulleen suoritetuksi miljoonia ihmisiä vastaan erikoisella aseella, jota kukaan tuomari ei ole ennen nähnyt: tuhansille ihmisille suunnitellulla 'superkaasukammiolla', todellisella kemiallisella massatuotantoteurastamolla!
"Ensimmäiset oikeudenkäynnit saksalaisia vastaan, joiden syytettiin käyttäneen 'kaasukammioita' tai 'kaasuvaunuja' ihmisten tappamiseen, alkoivat v. 1943 Neuvostoliitossa (Kharkovin ja Krasnodarin oikeudenkäynnit). Niitä on jatkettu näihin päiviin asti, huomattavimpana Israelissa suoritettu Demjanjuk-oikeudenkäynti. Nyt, kun 47 vuotta sellaisia oikeudenkäyntejä on käyty, meillä ei edelleenkään ole:
1. Yhtäkään paikan päällä suoritettua oikeusopillista tutkimusta, jossa olisi tutkittu 'kaasutettuja' ruumiita, 'kaasukammioita' tai 'kaasuvaunuja';
2. Yhtäkään asiantuntijalausuntoa, jossa todetaan, että tiettyä huonetta tai tiettyä vaunua on käytetty ihmisten kaasuttamiseen;
3. Yhtäkään ruumiinavauskertomusta, jossa todetaan, että uhri on tapettu jonkin tyyppisellä myrkkykaasulla;
4. Yhtäkään raporttia kaasutusoperaation uudelleenlavastamisesta tai simulaatiosta, jossa käytetään tuhansia väitettyjä uhreja ja seurataan tapahtumien kulkua sekä otetaan huomioon käytetyt vaaralliset kemikaalit."
Artikkelissaan "It's Time the Arab Leaders Ended Their Silence on the 'Holocaust' Imposture" (Journal for Historical Review, 3/2001, s. 13 ss.) prof. Faurisson toteaa, että kaasuvaunuja ei koskaan ollut olemassa. Saman lehden numerossa 1/2000 hän sanoo (artikkelissa Impact and Future of Holocaust Revisionism), että saksalaiset valmistivat kaasulla toimivia ajoneuvoja (kaasuautoja; Gaswagen) mutta he eivät koskaan valmistaneet ihmisten surmaamiseen tarkoitettuja kaasuvaunuja.
Zündel-oikeudenkäynnissä Torontossa v. 1988 Faurisson ilmoitti, ettei hän, vaikka oli kaasuvaunuasiaa tutkinut, ollut koskaan nähnyt yhtäkään valokuvaa, dokumenttia tai teknistä piirrosta "murhakaasuvaunusta". Hän oli sitä mieltä, että myytti murhakaasuvaunuista oli lähtöisin saksalaisten täidentorjunta-autoista. Saksalaisilla oli myös dekontaminaatioautoja (myrkynpoistoautoja) kaasusodan varalta, ja näitä autoja käyttivät myös sumuyksiköt (levittivät savupilviä ilmasodan varalta). Faurisson mainitsee saksalaisten virallisen dokumentin niistä, ja eräässä mallissa auton nimenä on "henkilöstön detoksikaatiovaunu (tai dekontaminaatiovaunu)", ja siinä oli kaksi suihkua peseytymistä varten sekä vaatteiden dekontaminaatiosysteemi. Toinen malli oli vaatteiden, nahkavarusteiden ja kaasunaamareiden detoksikaatiota (dekontaminaatiota) varten ja dekontaminaatio suoritettiin kuumailman ja vesihöyryn avulla.
Friedrich Paul Berg kertoo artikkelissaan "Diesel Gas Chambers: Ideal for Torture Absurd for Murder", luvussa 10, että neuvostoliittolaiset väittivät vuonna 1943 käymissään oikeudenkäynneissä, että saksalaiset olivat surmanneet neuvostoliittolaisia siviilejä dieselkäyttöisissä "kaasuvaunuissa" niin, että siviilit ajettiin maaseudulle, jossa auto pysäytettiin ja dieselpakokaasu ohjattiin tilaan, jossa siviilit olivat, jolloin nämä kuolivat. Tällöin dieselmoottori olisi ollut käynnissä kokonaan ilman vastusta, mutta silloin pakokaasu olisi sisältänyt niin vähän häkää (hiilimonoksidia), että mitään vaikutuksia ei olisi ollut, ei edes päänsärkyä (ks. mainittua artikkelia). Uhrit olisivat voineet rauhassa vaikka syödä eväitään. Koko tarina oli keksitty. Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa murhia:
http://www.vesailaurio.fi/64
Chelmnon osalta Berg kertoo, että kaasuvaunujen käytöstä ei ole olemassa mitään luotettavaa todistusaineistoa. "Silminnäkijätkin" kuvaavat "kaasutuksia" tapahtuneen kauan 13.9.1943 jälkeen, jolloin tiukasti kiellettiin nestemäisen polttoaineen (bensiinin ja dieselöljyn) käyttö ei-sotilaallisissa ajoneuvoissa (ja jo syyskuussa 1942 Speer oli kieltänyt nestemäisen polttoaineen käytön keskiraskaissa ja raskaissa ajoneuvoissa); ainoa sallittu polttoaine oli generaattorikaasu eli puukaasu.
Ingrid Weckertin tutkimus kaasuvaunuista
Ingrid Weckert on perusteellisesti tutkinut tätä kaasuvaunuasiaa artikkelissaan "The Gas Vans: A Critical Assessment of the Evidence" ("Kaasuvaunut: Todistusaineiston kriittinen arviointi"). Artikkeli löytyy kirjasta Germar Rudolf (toim.): Dissecting the Holocaust, s. 215-241:
http://vho.org/GB/Books/dth/fndwagon.html
Aluksi Ingrid Weckert toteaa, ettei missään saksalaisessa dokumentissa puhuta "kaasuvaunuista"; tällainen termi on peräisin sodanjälkeiseltä ajalta. Niissä dokumenteissa, joita todisteeksi on esitetty, puhutaan "erikoisautoista" (Sonderwagen; Spezialwagen), "erikoisajoneuvoista" (Sonderfahrzeuge) tai "S-autoista" (S-Wagen). Sodan aikana Wehrmachtilla luonnollisesti oli satakunta erikoisajoneuvoa eri tarkoituksiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. S-Wagen tarkoitti standardimallia, Schell-tyyppiä, jossa oli takapyöräveto, kun taas A-Wagen tarkoitti autoa, jossa kaikki pyörät olivat vetäviä (A tulee sanasta "all", "kaikki").
Ei ole koskaan löydetty ajoneuvoa, joka olisi voinut toimia "kaasuvaununa"! Ei ole myöskään valokuvia "kaasuvaunusta". Kun Weckert pyysi tutkimuksiaan varten valokuvaa kaasuvaunusta Israelin Yad Vashem-instituutilta ja puolalaiselta Auschwitz-museolta, hän sai kummastakin saman valokuvan, joka esitti vahingoittunutta Magirus-Deutz-tavarankuljetusautoa, jossa ei ollut mitään viitettä siitä, että se olisi ollut "kaasuvaunu". Valokuvan alkuperä oli tuntematon, eikä koskaan ole väitetty Magirus-Deitz-autoja käytetyn "kaasuvaunuina". Yad Vashem-instituutti ilmoitti, ettei ole olemassa muuta valokuvaa "kaasuvaunuista"!
Konkreettisia todisteita "kaasuvaunuista" ei siis ole olemassa. Todisteena on käytetty vain kahta dokumenttia, jotka Weckert osoittaa väärennöksiksi, sekä "silminnäkijätodistuksia".
Mistä tällainen kaasuvaunu-tarina sitten on lähtöisin? Se on jäljitettävissä Neuvostoliittoon, mutta siellä kaasuvaunu-syytökset ilmestyivät vasta heinäkuussa 1943, lähinnä vastatoimena sen johdosta, että saksalaiset olivat paljastaneet neuvostoliittolaiset barbaarisiksi murhaajiksi: Katynin metsästä löytyivät keväällä 1943 joukkohaudat, joihin neuvostoliittolaiset ovat haudanneet surmaamiensa yli 4000 puolalaisen upseerin ruumiit. Koska kansainvälisen reaktion laatua ja voimakkuutta oli vaikea ennustaa, Neuvostoliitto (siis juutalaiset, Neuvostoliittohan oli Venäjän juutalaismiehitys) kaiken varalta "keksi" asioita, joista puolestaan saksalaisia voi syyttää: joukkohautoja (todellisuudessa NL:n omia joukkohautoja lähinnä Stalinin puhdistusten ajalta) ja "kaasuvaunuja".
Saksa oli vetäytymässä, ja siksi tällaisia propagandatarinoita oli helppo kehitellä Neuvostoliiton takaisin valtaamilla alueilla. Heinäkuussa 1943 Neuvostoliitto piti Krasnodarissa oikeudenkäynnin 11 ukrainalaista vastaan, joita se syytti yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Tuohon aikaan Neuvostoliitossa syytettyjen oli vahvistettava todeksi kaikki, mitä heidän odotettiinkin "vahvistavan". Syytetyt vahvistivat muun muassa, että SS-Sturmbannführer (majuri) Kurt Christmannin johtaman Einsatz-joukko D:n erikoiskommando 10a oli tappanut neuvostoliittolaisia vankeja dieselpakokaasulla "murhavaunuissa" keväästä 1942 lähtien. Koska kuitenkaan dieselpakokaasussa ei ole riittävästi häkää ihmisten tappamiseen, syytettyjen "vahvistukset" olivat vääriä ja sen vuoksi kaikki muukin heidän lausumansa on vailla uskottavuutta.
Toinen oikeudenkäynti pidettiin Kharkovissa joulukuussa 1943, ja siellä olivat syytettyinä kolme saksalaista sotavankia ja yksi ukrainalainen työläinen, joka oli toiminut saksalaisten autonkuljettajana. Tässäkin oikeudenkäynnissä väitettiin, että saksalaiset olivat käyttäneet raskaita dieselajoneuvoja Neuvostoliiton väestön surmaamiseen. Ja jälleen kaikki syytetyt vahvistivat oikeiksi kaikki syytökset, joita heitä vastaan oli esitetty. "Tunnustukset" kiskottiin kiduttamalla eri tavoin, esimerkiksi pitämällä nälässä (käy ilmi esimerkiksi Saksan oikeusministerin Saksan liittopäivien presidentille 26.2.1965 jättämästä raportista, jota Rückerl siteeraa toimittamassaan kirjassa "NS-Verbrechen vor Gericht, s. 99 ss.). Venäläiset ovat itsekin tunnustaneet kidutukset ja jopa ryhtyneet palauttamaan väitetyistä sotarikoksista tuomittujen saksalaisten mainetta, siis perumaan tuomioitaan.
Sen vuoksi neuvostoliittolaisissa oikeudenkäynneissä v. 1943 annettuja lausuntoja ei voi hyväksyä todisteiksi "kaasuvaunujen" olemassaolosta.
Sen sijaan Neuvostoliitolla itsellään oli "kuolemanvaunuja"! Neuvostoliittolainen Pjotr Grigorenko mainitsee ne muistelmissaan, ja hän kertoo saaneensa tiedot ystävältään Vasili Tesslialta. 1930-luvun loppupuolella Tesslia oli ollut vankina Omskin vankilassa, ja sellistään hän saattoi seurata, mitä vankilan pihalla tapahtui: pihaan ajoi vankien kuljetusauto, ns. "musta korppi", ja auton sisään nousi ryhmä vankeja. Tesslia kertoi, että noin 15 minuutin kuluttua auto palasi, ovet avattiin, mustia savupilviä tuli ulos autosta ja ruumiit kaatuivat maahan toinen toisensa päälle.
Tällaisella lausunnolla ei tietenkään yksistään ole juurikaan arvoa, mutta se on saanut vahvistusta: Vuonna 1993 USA:ssa esitetyssä TV-sarjassa "Monster: A Portrait of Stalin in Blood" entisen KGB-virkailija Alexander Mihailovin kerrotaan lausuneen, että eräs Isai Davidovich Berg oli jo ennen sotaa Moskovassa keksinyt kaasuvaunut ja että KGB oli käyttänyt niitä.
Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että neuvostoliittolaiset ensimmäisinä alkoivat puhua "murhavaunuista". Tehdäkseen saksalaisiin kohdistamistaan kaasuvaunusyytöksistä uskottavampia, he sanoivat vaunujen moottoreiden olleen dieselmoottoreita, jotka olivat hyvin saksalainen piirre. Kuitenkin tämä paljasti neuvostoliittolaisten koko huijauksen, sillä dieselmoottoreiden pakokaasulla toimivat "murhavaunut" ovat täysin tehottomia! Uhrit eivät kuole!
"Kaasuvaunut" ( siis saksalaisten "kaasuvaunut") tietenkin tuotiin myös Nürnbergin oikeudenkäynteihin. NL:n pääsyyttäjä Rudenko puhui "kaasuvaunuissa suoritetuista joukkomurhista", ja hän viittasi erään sotavanki E. M. Fenchelin väitettyyn todistukseen. Tämä Fenchel mainitaan Neuvostoliiton Washingtonin suurlähetystön 14.8.1943 - kuukausi Krasnodarin oikeudenkäynnin jälkeen julkaisemassa kertomuksessa "Saksalais-fasististen miehitysjoukkojen Stavropolin alueella suorittamista sotarikoksista". Julkaisu on karkeaa saksanvastaista kauhupropagandaa, ja siinä kerrotaan mainitun Fenchelin (julkaisussa muodossa "Fenichel") vahvistaneen "murhavaunuista" annetut todistajalausunnot ja antaneen kuvauksen vaunuista. Mitään tietoa ei anneta "Fenichelistä" itsestään tai olosuhteista, joissa tällainen todistus on annettu, joten väitteille ei voi antaa mitään arvoa. Kuitenkin ne kelpasivat todistusaineistoksi Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Kaikki venäläiset dokumentit, jotka neuvostoliittolaiset antoivat Nürnbergissä todisteeksi "kaasuvaunuista" ovat hävinneet. Oikeudenkäyntipöytäkirjoihin liittyneet dokumentit on julkaistu vain osittain, koska ne eivät olisi kestäneet myöhempien historioitsijoiden kriittistä tutkimusta. IMT:n oikeudenkäyntikertomuksissa ei siis ole mitään dokumentaarista todistusaineistoa neuvostoliittolaisten esittämille syytöksille.
Voidaan siis todeta, että "Fencheliä" tai "Feinicheliä" tai hänen todistustaan tuskin on ollut olemassakaan. Ja jos tällainen henkilö ja hänen todistuksensa olisikin ollut olemassa, todistus olisi ollut väärä, sillä dieselpakokaasulla ei voi tappaa ihmisiä.
Amerikkalaiset esittivät Nürnbergissä "kaasuvaunuista" kirjallista todistusaineistoa:
1. Dokumentti PS-501, jossa useita papereita, mutta ainoastaan siihen sisältynyttä kirjettä on käytetty todisteena "kaasuvaunuista".
2. "Valaehtoinen lausunto", jossa yllä mainitun kirjeen saaja 19.10.1945 vahvistaa, että hän oli saanut kirjeen kolme vuotta aikaisemmin.
3. Otto Ohlendorfin 5.11.1945 antama "valaehtoinen todistus", jossa Ohlendorf kirjoittaa "kuolemanvaunujen" käytöstä.
4. Mauthausenin entisen vangin Hans Marsalekin 8.4.1946 antama "valaehtoinen todistus" Mauthausenin keskitysleirin päällikön Franz Ziereisin 22.5.1945 antamasta todistuksesta. "Todistuksessaan" Marsalek vahvistaa, että Mauthausenin ja Gusenin välillä kulki "erikoisrakenteinen kulkuneuvo, jossa asukit kaasutettiin kuoliaiksi matkan aikana."
Mikä on "valaehtoinen todistus"? Tällaisessa sotilastuomioistuimessa, jollainen Nürnbergin oikeudenkäynti oli oikeudenkäytön irvikuva ja 1900-luvun suurin rikos -, oli vaarana, että jotkut todistajat murtuvat oikeudenkäyntikuulustelussa, ja siksi liittoutuneet keksivät "valaehtoisen todistuksen", joka annettiin ennen oikeudenkäyntiä. "Valaehtoinen todistus" oli kuulustelun tulos: kuulustelija laati sen ei kuulusteltava itse ja se annettiin kuulusteltavan allekirjoitettavaksi. Suuri osa jäi siis ulkopuolelle, koska vastaamattomia kysymyksiä ei kirjoitettu, vaikka juuri ne usein ratkaisevasti auttavat päättelemään, ovatko todistukset luotettavia.
Sellaisia todistajalausuntoja, jotka eivät palvelleet syyttäjän asiaa, ei edes otettu mukaan valaehtoisiin todistuksiin. Nürnbergin oikeudenkäynnit olivat 1900-luvun suurin rikos, ja syylliset juoksevat vielä vapaina. On myös mainittava, että lähes kaikki Nürnbergin oikeudenkäynnin virkailijat (syyttäjät, tuomarit jne.) olivat juutalaisia.
Mitä noista neljästä amerikkalaisten Nürnbergissä esittämästä todistuksesta on sanottava? Weckert käsittelee ensin viimeistä (Marsalekin "valaehtoista todistusta") ja sen jälkeen muita yllä olevassa järjestyksessä.
Mauthausenin entisen vangin Hans Marsalekin 8.4.1946 antama "valaehtoinen todistus". Weckert toteaa, että Marsalekin myöhemmistä julkaisuista voidaan päätellä, että tämä "valaehtoinen todistus" oli väärä. Kirjansa "Geschichte des Konzentrationslagers Mauthausen" toisessa painoksessa Marsalek korjailee aiempia lausuntojaan. Ziereisin kuolemasta hän kirjoittaa (s. 200): "23.5.1945 amerikkalaiset sotilaat pidättivät Ziereisin hänen metsästysmajaltaan Phyrnissä (Itävallassa), ja yrittäessään paeta hän haavoittui kahdesta luodista. Ziereis menehtyi vammoihinsa 25.5.1945 131. amerikkalaisessa evakuointisairaalassa Gusenissa."
Tässä vanki Marsalek ei puhu enää mitään mistään kuulustelusta, jonka hän "valaehtoisen todistuksensa" mukaan oli pitänyt komentaja Ziereisille toukokuun 22. ja 23. päivän välisenä yönä, siis ennen kuin amerikkalaiset sotilaat olivat edes löytäneet tätä.
Lisäksi Marsalek kirjoittaa kirjansa 2. painoksen esipuheessa: "Kaikki lausunnot, joita ei voida osoittaa oikeiksi, on jätetty pois." Näin hän ilmoittaa, että hänen "valaehtoisessa todistuksessaan" on vääriä lausuntoja.
Weckertin mukaan tässä tulee näkyviin, miten röyhkeästi ja häikäilemättömästi syyllisyystunnustuksia sepiteltiin.
Poikkean Weckertin tekstistä sen verran, että esitän, mitä Germar Rudolf (Lectures on the Holocaust, s. 65) kertoo Marsalekin muka suorittamasta Ziereisin kuulustelusta. Rudolf toteaa, että kun Ziereis pakoyrityksessään oli saanut luoteja kehoonsa (Rudolfin mukaan vatsan alueelle), häntä ei lähetetty sairaalaan vaan sen sijaan häntä hänen vuotaessaan tyhjiin - alkoi kuulustella Mauthausenin entinen vanki Marsalek. Kuollessaan Ziereisin sanotaan sitten lausuneen tunnustuksessaan, että SS-kenraali Glücks oli antanut määräyksen luokitella heikot vangit sairaiksi ja tappaa heidät jossakin suuressa laitoksessa kaasulla. Tappopaikka olisi ollut nimeltään Hartheim, ja siellä olisi tapettu 1-1,5 miljoonaa ihmistä.
Germar Rudolfin mukaan tällaistakin mielettömyyttä harrastettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä! Kuka voisi ottaa tuollaisen "tunnustuksen" tosissaan! Hartheimin linnan huone, jossa "kaasutusten" ilmoitetaan tapahtuneen, oli kooltaan 5 m x 5 m, pikkuyksiö. Siellä sitten muka "kaasutettiin" hengiltä jopa puolitoista miljoonaa ihmistä! Marsalekin 8.4.1946 antama "valaehtoinen todistus" on täysin vailla uskottavuutta, jopa se on mieletön.
Nürnberg-dokumentti PS-501. Alussa esitetty OPH:n otesiteeraus on tästä dokumentista peräisin (huomautan tässä vääränlaisesta kääntämisestä: saksankielisessä dokumentissa ei ole lainausmerkkejä tekstin alussa olevan sanan "huoltotoimet" [saks. Überholung] ympärillä, ja koska dokumentti on väärennetty, tässä tapahtuu tavallaan väärennetyn dokumentin väärentäminen).
Tämä dokumentti on useammasta yksittäisdokumentista koostuva dokumenttinippu, ja sen tärkein yksittäisdokumentti on SS-Untersturmführer Beckerin 16.5.1942 päivätty kirje SS-Obersturmbannführer Rauffille. Becker oli kemisti, ja Rauff oli RSHA:n osasto II D:n (teknisen osaston) päällikkö.
Dokumentin alkuperä ensinnäkin on tuntematon (!), ja siksi dokumentti on epäilyttävä. Weckert on saanut USA:n kansallisarkistosta kaksi eri selitystä alkuperästä: a) USA:n 12. armeija ilmoittaa huhtikuussa 1945, että dokumentit on löydetty RSHA:n varavarastosta Bad Sulzasta, b) Nürnbergin oikeudenkäynnissä dokumenttia seurannut saatekirje (päiväys syyskuulta 1945!) ilmoittaa, että dokumentin löytöpaikkaa tai lähdettä ei tunneta ja että dokumentti on saatu Lontoon OCC:stä (brittisyyttäjiltä). Jälkimmäinen ja myöhempi ilmoitus todistaa edellisen tiedon vääräksi. Tällaista dokumenttia ei olisi pitänyt esittää Nürnbergissä, sillä dokumentti, jonka lähdettä ja alkuperää ei tunneta, on kokonaan vailla todistusarvoa.
Kirjeessä olevista leimoista ja käsin kirjoitetuista merkinnöistä Weckert toteaa, että kolmesta merkinnästä kaksi on kirjoitettu latinalaisella kirjoituksella (antiikvalla) ja yksi Saksassa tuolloin käytetyllä Sütterlin-kirjoituksella. Sana "Suckel" on kirjoitettu "Sukkel". Weckertin mukaan yksikään näistä kolmesta merkinnästä ei ole selvä ja yksiselitteinen.
Rauff kirjoitti aina saksalaisella kursiivilla (Sütterlin-kirjoituksella), joten kahdessa latinalaisella kirjoituksella kirjoitetussa merkinnässä olevat R-kirjaimet (oletettavasti merkitsisivät Rauffin omia merkintöjä) eivät ole Rauffilta peräisin. Rauffin R oli aina omanlaisensa, ja kirjeessä oleva R on erimuotoinen. Weckert toteaa, että kirjeessä on yritetty jäljitellä Rauffin (R) ja Pradelin (P) aitoja merkintöjä muista dokumenteista, ja tämä Weckertin mukaan viittaa väärennökseen.
Weckert kertoo hallussaan olevan kolme erilaista "kopiota" Beckerin kirjeestä Rauffille, mutta alkuperäisen kirjeen kopiota hänellä ei ole. Todennäköisesti hänen mukaansa "alkuperäistä kopiota" ei ole olemassakaan.
Weckertin kopiot ovat: a) fotonegatiivin (musta paperi, valkoinen teksti) valokopio, sivussa rei'ityskoneen reiät epätavallisessa paikassa saksalaiseen käytäntöön nähden, reikien väli saksalaisesta poikkeava; tämän kopion vasemmassa reunassa kirjoitus: "Olen vastaanottanut tämän kirjeen toukokuussa 1942, 18.10.1945 Rauff". IMT:n muistion mukaan tämä on sen alkuperäisen kirjeen valokopio, joka annettiin Rauffille Anconassa Italiassa 18.10.1945 vahvistettavaksi; b) (todennäköisen) alkuperäisen kirjeen hiilipaperijäljennöksen valokopio; c) IMT:lle kirjoitettu kopio, täynnä kirjoitusvirheitä ja todennäköisesti englanninkielisen henkilön kirjoittama. USA:n kansallisarkisto väittää sitä "alkuperäisen kopioksi". Kirjeen uudelleenkirjoittaja on yrittänyt jäljitellä jopa käsinkirjoitettuja merkintöjä. L- ja >-muotoisista kappalemerkinnöistä käy selville, että tämä kopio on kopioitu jostakin muusta dokumentista kuin kohdissa a) ja b) mainitut.
Tällainen nippelitieto olisi muuten voitu sivuuttaa, mutta Weckertin esittämän huomion vuoksi on syytä mainita sekin. Weckert näet sanoo, että kohtien a) ja b) kopioissa leimat (ylhäällä "Salainen" ja alhaalla vastaanottomerkintäleima) ja käsinkirjoitetut merkinnät ovat täsmälleen samoissa paikoissa! Toinen on alkuperäisen kirjeen valokopio mutta toinen on alkuperäisen kirjeen hiilipaperijäljennöksen valokopio, ja hiilipaperijäljennöshän jää aina lähettäjälle eikä siinä voi olla vastaanottoleimaa tai käsinkirjoitettua vastaanottajan merkintää eikä hiilipaperijäljennökseen yleensä kirjoiteta allekirjoitusta. Käsinkirjoitetut merkinnät on täytynyt jälkikäteen lisätä fotomekaanisesti tai muuten, ja tämä viittaa selvästi väärennökseen.
Entä dokumentin sisältö, josta OPH:kin antaa näytteen. Weckert toteaa, että kirjeen sisältö on erittäin outoa eikä sitä normaalijärkinen ihminen voi hyväksyä. Esimerkiksi eräässä OPH:n pois jättämässä kohdassa sanotaan, että Saurer-firman raskaat ajoneuvot voivat muka liikkua vain hyvissä sääoloissa ja ehdottomasti kuivalla maalla! Ei ole mahdollista, että Saksan armeija lähettäisi itärintamalle ajoneuvoja, joita ei sikäläisissä tieoloissa voisi käyttää.
Myös väärää teknistä tietoa annetaan. Autojen jarrumansetit (rengasmaiset kumitiivisteet) rikkoutuivat usein, ja kirjeessä Becker ilmoittaa hankkineensa "lahjuksin" muotteja, joilla tiivisteitä voidaan valaa. Kuitenkin Weckertin Saurer-firman seuraajalta hankkiman tiedon mukaan muoteilla ei voinut valaa tiivisteitä vaan niissä vulkanoitiin niitä kestävämmiksi (vulkanointi on rikkikäsittely, jolla kumi saadaan kestävämmäksi kuumuutta ja kylmyyttä vastaan). Eikä Saksassa alempi upseeri koskaan alkanut lavertelemaan esimiehilleen lahjusten käyttämisestä!
Kirjeen sisältö muuttuu absurdiksi, kun siinä puhutaan "kaasuttamisista". Ko. dieselautoissa ihmisten kaasuttaminen hengiltä oli mahdotonta, joten kirjeen "kaasutuksistakin" kertovat osat ovat ehdottomasti väärennöksiä.
Jürgen Graf ilmoittaa kirjansa "Holocaust or Hoax? The Arguments", luvussa XIII, että Beckerin kirjeessä ei ole edes allekirjoitusta. Nimi on kirjoitettu kirjoituskoneella. Vieressä lukee Sgd, mikä on englantia ja tarkoittaa "allekirjoitus". SS-miehet eivät käyttäneet englanninkielisiä lyhenteitä kirjoittaessaan toisilleen!
Graf toteaa vielä, että kirjeessä olevat erilaiset käsinkirjoitetut ä:n ja ö:n pisteet tekevät täysin selväksi, että Beckerin kirje on primitiivinen väärennös.
http://vho.org/GB/Books/hoh/chap13.html
Rauffin "valaehtoinen todistus" (Nürnberg-dokumentti PS-2348). Kun Saksan rintama Italiassa romahti, Walther Rauff joutui amerikkalaisten vangiksi ja häntä pidettiin Asconassa. Siellä hänelle 18.10.1945 näytettiin Beckerin muka hänelle 16.5.1942 lähettämän kirjeen valokopiota ja käskettiin vahvistamaan sen aitous. Rauff kirjoitti vaaditun vahvistuksen poikittain kirjeen vasempaan reunaan.
Seuraavana päivänä hän myös vannoi valaehtoisen todistuksen, jossa hän uudelleen vahvisti, että kirje oli aito. Todistus laadittiin yllä kuvattuun tapaan: kuulustelija esitti kysymykset ja kirjoitti ylös vastaukset. Kielenä oli englanti, jonka Rauff hallitsi. Tässä valaehtoisessa todistuksessa on lukuisia asiavirheitä, joista osan Rauff korjasi, osaa ei (esim. ei korjannut sitä, että todistuksessa sanotaan Saurer-firman toimivan Berliinissä; firmahan toimi Wienissä; eikä sitä, että hänen lähin esimiehensä olisi ollut Siegert; Siegert ja Rauff olivat todellisuudessa samanarvoisia kollegoja). Ehkä hän tahtoi virheitä jättämällä viestittää, että häntä on kidutettu tai muuten pakotettu.
Kuten moni muukin, Rauff valitsi puolustustaktiikan, jossa ei kielletty "murhaamistoimintaa" kokonaisuutena vaan ainoastaan oma osuus siinä (olisi ollut täysin toivotonta kieltää kokonaan "kansanmurha" tässä jo etukäteen rikollisessa oikeudenkäynnissä). Rauffin allekirjoittamassa "valaehtoisessa todistuksessa" sanotaan: "Tietääkseni näitä vaunuja käytettiin v. 1941." Kuitenkin esimerkiksi Kogonin mukaan (NS-Massentötungen mit Giftgas, s. 82) "kaasuvaunujen" valmistus alkoi vasta v. 1942.
On myös huomattava, että Rauff toimi RSHA:n teknisen osaston päällikkönä vain lyhytaikaisesti kahteen otteeseen (helmi-maaliskuussa 1940 ja touko-kesäkuussa 1942), joten hän ei ole voinut toimia "kaasuvaunujen toimittajana", kuten on väitetty.
Amerikkalaiset yrittivät Rauffin vahvistuksella saada Becker-kirjeestä kelvollisen, koska se muuten kuului luokkaan "lähde ja alkuperä tuntematon" ja oli sellaisena vailla todistusarvoa. Rauff katsoi parhaaksi vahvistaa ja häipyi Chileen, jossa hänen annettiin elää v. 1984 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.
Rauffin valaehtoisen todistuksen sisältämät lukuisat virheet tekevät siitä todisteeksi kelpaamattoman. Tämä puolestaan tekee Rauffin PS-501-dokumentille antamasta vahvistuksesta, joka on "valaehtoisen todistuksen" tarkoitus, ainakin yhtä epäilyttävän kuin tuon dokumentin sisältö itse.
Ohlendorfin valaehtoinen todistus (Nürnberg-dokumentti PS-2620). Otto Ohlendorf oli Einsatz-joukko D:n komentaja. Ilmeisesti hänenkin valaehtoinen todistuksensa on laadittu niin, että amerikkalainen kuulustelija kirjoitti sen ja antoi sen sitten Ohlendorfin allekirjoitettavaksi. Tässä todistuksessa Ohlendorf vahvistaa, että hänen Einsatz-joukolleen oli lähetetty "kuolemanvaunuja" Berliinistä ja että niissä tapettiin naisia ja lapsia "vääntämällä kaasu päälle". Todistus oli päivätty 5.11.1945.
IMT-oikeudenkäynnissä hän esiintyi todistajana, ja kysyttäessä hän kertoi, että keväästä 1942 lähtien hänen Einsatz-joukkoonsa oli liitetty tri Beckerin johtama erikoisyksikkö, joka käytti "kaasuvaunuja" juutalaisten naisten ja lasten sekä neuvostoliittolaisten poliittisten komissaarien tappamiseen. "Kuolema tapahtui 10-15 minuutissa", hän kertoi. Hän ilmoitti, ettei hän ollut perillä näiden vaunujen teknisistä yksityiskohdista.
Ohlendorfille näytettiin myös Beckerin Rauffille lähettämäksi väitetty kirje, ja hänen mukaansa se saattoi olla "oikea", koska se "suurin piirtein vastasi hänen kokemuksiaan".
Ohlendorf puhuu siis vastoin Beckerin kirjettä. Kirjeessään Becker selvästi antaa ymmärtää olevansa tarkastusmatkalla eri Einsatz-joukkojen luona ja kulkevansa etelästä pohjoiseen. Ohlendorf kuitenkin sijoittaa hänet nimenomaan Einsatz-joukko D:n yhteyteen komennetun erikoisyksikön päälliköksi.
Beckerin kirjeessä puhutaan selvästi Saurer-tyypin kulkuneuvoista, jotka oli poikkeuksetta varustettu dieselmoottoreilla eivätkä niin ollen olleet sopivia pakokaasumurhien suorittamiseen. Tämä ei kuitenkaan Beckeriä vaivannut lainkaan. Dieselpakokaasulla ei voi suorittaa joukkomurhia, eikä Becker ollut murhaamassa ketään.
On täysin selvää, että Ohlendorfin valaehtoinen todistus ja todistajanlausunto ovat useassa ratkaisevassa kohdassa ristiriidassa tosiasioitten kanssa ja ettei niitä mitenkään voi pitää todisteina toimista, jotka olivat teknisesti mahdottomia.
Lisään itse Ohlendorfista seuraavaa. Ohlendorf oli yksi niistä, joita sodan jälkeen liittoutuneiden käsissä kidutettiin, ja kiduttamalla hänet saatiin 5.11.1945 Nürnbergissä syyttäjän todistajana antamaan tuo valaehtoinen todistus.
Syytettynä hän tuli oikeuteen (amerikkalaiseen sotilastuomioistuimeen) vasta v. 1948, ja tällöin hän kivenkovaan väitti, että hänen aikaisempi valaehtoinen todistuksensa oli saatu häneltä kiduttamalla.
V. 1949 pidetty oikeudenkäynti sotamarsalkka Mansteinia vastaan oli sangen paljastava. Ohlendorf oli toiminut juuri Mansteinin muodollisessa alamaisuudessa (varsinaisesti oli suoraan vastuussa Himmlerille). Manstein-oikeudenkäynnissä syyttäjä ei voinut esittää yhtäkään kunnon todistajaa (se ainoa, joka oli, osoittautui kelvottomaksi), ja siksi turvauduttiin kuulopuhe-dokumentteihin, joiden autenttisuutta tai tekijää oikeus ei tarkistanut.
Syyttäjä esitti myös Ohlendorfin ja muiden SS-miesten lausunnot, mutta koska nämä miehet olivat vielä elossa, Mansteinin puolustusasianajaja Paget vaati heitä kuultavaksi oikeudessa. Amerikkalaiset eivät suostuneet tähän, oletettavasti siitä syystä, että nämä miehet saattoivat paljastaa, millaisilla metodeilla heidät oli saatu allekirjoittamaan lausunnot (itse asiassa Paget asettikin kyseenalaiseksi, kuinka näiden miesten "tunnustukset" oli saatu, ja hän siteerasi Simpson-raporttia, jossa oli tutkittu 139 saksalaisen vangin kidutustapauksia juutalais-amerikkalaisten käsissä "tunnustusten" aikaansaamiseksi).
Sunday Pictorial-lehdessä tuomari van Roden totesi näistä ylettömistä kidutuksista: "Vahvoista miehistä tehtiin murtuneita ihmisraunioita, jotka olivat valmiit mutisemaan minkä tahansa tunnustuksen, jonka heidän syyttäjänsä heiltä vaativat."
Esimerkiksi Wislicenystä tehtiin hermoraunio, joka kärsi kontrolloimattomista, tuntikausia kestävistä nyyhkytyskohtauksista.
Paget kommentoi Ohlendorfia näin (Reginald T. Paget: Manstein. His Campaigns and his Trial, 1951, s. 170 s.): "Ohlendorf oli ilmoittanut, että ei ainoastaan Simferopol vaan myös koko Krimin niemimaa oli vapaa juutalaisista. Hän oli selvästikin mies, joka oli valmis sanomaan mitä tahansa, mikä miellyttäisi hänen työnantajiaan. Amerikkalaiset olivat havainneet hänet täydelliseksi todistajaksi - - Itse henkilökohtaisesti en usko, että juutalaisia tapettiin Krimillä enempää kuin 2000 tai 3000."
Tähän päivään mennessä näihin valtaviin Nürnbergissä ja sen jälkeen toteutettuihin juutalaisrikoksiin ei ole puututtu. Tietääkseni sellaista ei ole edes harkittu, päinvastoin, yhä vielä julistetaan holokaustihuijausta ja pidetään Nürnbergin oikeudenkäyntejä jollakin tavalla oikeina oikeudenkäynteinä.
Koblenz-dokumentti R 58/871. Yllä olevien Nürnberg-dokumenttien lisäksi on olemassa vielä tämä 1970-luvulla Koblenzin arkistosta löytynyt dokumentti, jolla on yritetty todistella kaasuvaunujen olemassaoloa. Tätä dokumenttia käsittelin jo hieman kirjoituksessani "Chelmno", ja lainaan siitä asianomaisen kohdan:
"Todisteeksi siitä, että näillä autoilla olisi suoritettu joukkomurhia, holokaustitahot ovat tarjonneet mm. RSHA:n 5.6.1942 päivättyä muistiota (= Koblenz-dokumenttia 58/871), jossa sanotaan: 'Joulukuusta 1941 alkaen esimerkiksi 97 000 on käsitelty 3 ajoneuvolla ilman että mitään vikoja ajoneuvoihin olisi ilmaantunut. Kulmhofissa tapahtuneeksi tiedetty räjähdys on katsottava yksittäistapahtumaksi. Sen voidaan katsoa johtuneen käyttövirheestä.'
"Ingrid Weckert toteaa tämän dokumentin (sijaitsee Saksan valtionarkistossa) väärennökseksi. Ensinnäkin tuolloin, joulukuussa 1941, neuvottelut Saurer-alustojen toimittamisesta olivat vielä käynnissä, ja koska toimitusten jälkeen Gaubschat-yhtiön täytyi vielä varustaa alustat korilla ja muilla osilla, Saurer-autoja ei ollut saatavilla ennen kevättä 1942. Myöskään luku 97 000 ei pidä paikkaansa edes holokaustitahojen omien tekstien mukaan; esim. kirjassa "Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas" (1983) holokaustitahot ilmoittavat, että toukokuuhun 1942 mennessä Lodzista olisi pakkosiirretty vain 55 000 juutalaista! Luku ei voi olla 97 000 kesäkuun 5. päivänä, eikä tuossa edes mainita, mitä on 97 000, ihmisiä, vaatteita vai mitä. Väitetystä räjähdyksestä ei myöskään ole tietoa missään muualla."
Dokumentti R 58/871 on kahdeksasta yksittäisdokumentista koostuva dokumenttinippu, ja yksittäisdokumentit voidaan luokitella näin:
1. RSHA:n Oikeusinstituuttiin Berliiniin 26.3.1942 lähettämä kirje.
2. Kuusi kirjettä RSHA:n ja Gaubschat-firman välistä kirjeenvaihtoa aikavälillä 27.4.-24.9.1942.
3. RSHA:n muistio (teknisistä muutoksista) 5.6.1942.
Kohdan 1 kirje ei kuulu tässä käsiteltävään asiaan. Kohdan 2 kuusi kirjettä käsittelevät ajoneuvoja, joiden alustat Saurer-firma toimittaa Gaubschat-firmalle, joka sitten liittää niihin korit RSHA:ta varten. Kohdan 3 muistio on se osa, jonka holokaustitahot katsovat olevan todistus "kaasuvaunuista" ja jota yllä kahdessa kappaleessa käsitellään.
Ensin kohdan 2 kirjeenvaihdosta. Huhtikuussa 1942 RSHA harkitsi sellaisten erikoisajoneuvojen hankkimista, joissa on kuorman nopean purkamisen mahdollistava mekanismi. Alustat tulisivat Saurerilta, jonka raskaissa ajoneuvoissa oli säännönmukaisesti dieselmoottorit. Korit tulisivat Gaubschat-firmalta. Kirjeenvaihdosta ei käy tarkemmin selville, mihin tarkoitukseen ajoneuvoja oli määrä käyttää.
RSHA:n ja Gaubschat-firman kirjeitse käymien neuvotteluiden tulokset näkyvät RSHA:n Gaubschat-firmalle 23.6.1942 lähettämästä kirjeestä, jossa päädytään tilaamaan ajoneuvot mm. seuraavin muutoksin: a) korin lyhentäminen 80 cm:llä; b) korin sisällä etu- ja takarenkaiden koteloiden pidentäminen yhtäjaksoiseksi; c) yksittäisten ristikoiden lyhentäminen 70 cm:iin; d) ovenpielien kotelointi; e) avoimet aukot takaseinään oven yläpuolelle sen sijaan, että oviaukko olisi ulottunut sinne asti; f) lattian juoksutusaukon muuttaminen; g) vahvistetut sisävalonsuojukset.
Kirjeissä 18.9.42 ja 24.9.42 Gaubschat vahvisti tilauksen.
Tämä 27.4.42 ja 24.9.1942 välillä käyty kirjeenvaihto muodostaa loogisen jatkumon. Kaikissa RSHA:n kirjeissä on sama tunnus, eikä niissä ole salattavuutta tai luokitusta koskevia merkintöjä. Kirjearkit kirjoitettiin molemmin puolin, etu- ja takapuolelle, mutta vain arkit numeroitiin, ei kutakin sivua erikseen.
Sitten kohdan 3 RSHA-muistiosta (5.6.1942), siitä, jonka holokaustitahot katsovat todistavan "kaasuvaunut". Yllä selostettu kirjeenvaihto, jolla sinänsä ei ole mainittavaa merkitystä, muodostaa taustan tälle muistiolle.
Holokaustitahot sanovat, että kirjeenvaihdossa käsitellyt ajoneuvot ovat niitä, joita käytettiin "kaasuvaunuina". Kuitenkaan kirjeenvaihto ei anna tukea tällaiselle tulkinnalle. Päinvastoin kirjeenvaihdosta käy selville, että ainakaan ihmisiä ei ollut tarkoitus kuljettaa. "Kaasuvaunuja" ajoneuvot eivät voineet olla siitäkään syystä, että niissä oli dieselmoottorit, jotka eivät tuota riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi. Muistiossa kuitenkin puhutaan "kaasuttamisesta", ja siksi sitä on käytetty todisteena "kaasuvaunuista".
Dokumenttia analysoidessaan Weckert käsittelee ensin sen ulkoista muotoa. Hän toteaa, että muistio antaa vaikutelman, että se on osa yllä kuvattua RSHA:n ja Gaubschatin välistä kirjeenvaihtoa! Oliko tarkoitus uittaa se vaivihkaa väliin? Muistio on päivätty 5.6.1942, siis ennen yllä kuvattua RSHA:n 23.6.1942 lähetettyä kirjettä, jossa luetellaan rakennemuutokset.
Muistio ei kuitenkaan sovi tuohon kirjeenvaihtoon. Muistiossa on eri tunnus kuin RSHA:n kirjeissä. Muistio on luokiteltu salaiseksi, vaikka RSHA:n kirjeissä ei ole mitään salattavuusmerkintöjä. Päiväyksen alapuolella lukee "Einzigste Ausfertigung", jolla on tahdottu sanoa "ainoa kappale". Sana "einzigste" on einzig-sanan superlatiivimuoto, eikä sellaista muotoa saksan kielessä käytetä, "ainoa" on aina "ainoa" ilman vertailuasteita (kirjoittaja ei siis ole ollut saksankielinen). Suomen kielessäkin sanotaan "ainoa" eikä koskaan "ainoain".
Vaikka tämän muistion siis pitäisi olla "ainoa kappale", siitä on olemassa ainakin kolme erilaista "alkuperäistä" muotoa, jotka poikkeavat toisistaan alleviivausten ja käsin kirjoitettujen lisäysten suhteen. Yksi näistä versioista on tuo Koblenzin arkistoissa oleva "alkuperäinen" versio, toinen versio löytyy kirjasta Kogon et al. (toim.): "NS-Massentötungen durch Giftgas" (s. 333-337) ja kolmas versio Rückerlin toimittamasta kirjasta "NS-Prozesse" (s. 209-213).
Mitä alleviivauksiin tulee, ne ovat ensimmäisessä ja kolmannessa versiossa samat, mutta toisessa versiossa niitä on enemmän ja eri paikoissa. Ensimmäisessä versiossa on päiväyksen yläpuolella käsinkirjoitettu merkintä "b-12-14", kolmannessa versiossa se on "b-2-14" ja toisessa sitä ei ole. Ensimmäisessä versiossa on viimeisellä sivulla allekirjoitusmerkintöjen vieressä pystysuorat merkit, muissa versioissa sellaisia ei ole. Viimeisellä sivulla on ensimmäisessä versiossa allekirjoitusmerkinnät "Ju", "R 10/6", "i. A. Just" ja "Lu 4/6", mutta toisesta ja kolmannesta versiosta puuttuvat Rauffin vastaanottomerkinnät (R 10/6), vaikka asia oli tarkoitus tuoda juuri Rauffin tietoon.
Myös numerointi on muistiossa erilainen kuin RSHA:n kirjeissä. RSHA:n kirjeissä numeroidaan vain paperiarkit, mutta muistiossa on numeroitu jokainen sivu.
Rauffin kirjoittama "R" oli aina omanlaisensa. Se "R", joka esiintyy muistiossa ja myös dokumentissa PS-501, on erilainen eikä kirjoittaja ole ollut Rauff. Ilmeisesti muistion 58/871 ja dokumentin PS-501 kirjoittaja on ollut sama henkilö, ei kuitenkaan Rauff. Ehkä tämä on syy, miksi Rauffin merkintä (R 10/6) on poistettu "Massentötungen"- ja "NS-Prozesse"-versioista, joilla oli laaja levikki.
Seuraavaksi muistion sisällöstä. Muistion asiaksi ilmoitetaan: "Tekniset muutokset erikoisajoneuvoihin, joita käytetään operaatioissa, ja ajoneuvoihin, jotka tällä hetkellä ovat valmistumassa." Kirjeenvaihdossa (niissä kuudessa kirjeessä) ei kuitenkaan puhuta missään muutoksista, joita tehtäisiin jo käytössä oleviin ajoneuvoihin. Lisäksi RSHA ei "erikoisajoneuvoista" puhuessaan käyttänyt ilmausta "Spezialwagen" vaan "Sonderfahrzeuge".
Muistion alku on naurettava, kun se alkaa sanalla "esimerkiksi": "Joulukuusta 1941 alkaen esimerkiksi 97 000 on käsitelty 3 ajoneuvolla ilman että mitään vikoja ajoneuvoihin olisi ilmaantunut."
Tekstistä ei käy ilmi, mitä nuo "97 000" olivat, jotka oli "käsitelty".
Weckert havaitsee, että kesäkuun 5. päivän muistio on eräänlainen jäljitelmä kesäkuun 23. päivän kirjeestä! Molemmissa RSHA:n vaatimat muutokset esitetään 7 kohdassa. Muistio tulkitsee näitä vaatimuksia tavalla, joka viittaa ihmisten surmaamiseen pakokaasulla.
Weckertin mukaan kesäkuun 5. päivän muistio on väärennös. Sen kirjoittajat kirjoittivat sen sen jälkeen kun kesäkuun 23. päivän kirje oli kirjoitettu ja laittoivat päiväykseksi aiemman ajankohdan. Kirjeen eri kohtia kirjoitettiin uudelleen ja niihin liitettiin lisätekstiä, joka viittasi murhatarkoitukseen. Todisteena voidaan mainita esimerkiksi se, että kesäkuun 5. päivän muistio viittaa RSHA:n ja Gaubschatin väliseen konsultaatioon, joka kesäkuun 23. päivän kirjeen mukaan tapahtui kesäkuun 16. päivä, siis 11 päivää muistion kirjoittamista myöhempänä ajankohtana. Ei 5. päivän muistiossa voida viitata sellaisiin asioihin, jotka tapahtuivat vasta 16. päivä!
Weckert on laatinut muistion ja kesäkuun 23. päivän kirjeen teksteistä taulukon, jossa toisella puolella on muistion teksti ja toisella puolella kirjeen teksti, ja siitä käy hyvin ilmi, mitä muistiossa on lisäilty kirjeen tekstiin. Joka haluaa tutustua taulukkoon tarkemmin, katsokoon Weckert-tekstiä alussa annetusta linkistä.
Vaikka kirjeenvaihdosta ei käy selville, mihin tarkoitukseen RSHA aikoi käyttää näitä ajoneuvoja, niin voidaan kuitenkin päätellä, että ainakaan ihmisiä niissä ei kuljetettu. Huhtikuun 27. päivän RSHA-kirjeeseen liittyvissä lisäpapereissa tutkitaan erilaisia mahdollisuuksia nopean purkamismekanismin rakentamiseksi: korin kallistus, kallistuva lattiaristikko vai poistettava ja takaisin työnnettävä ristikko?
Korin korkeus sisällä oli 170 cm, jatkettujen rengaskotiloiden kohdalla 162,5 cm. Tällaisessa tilassa ei ole kuljetettu seisovia ihmisiä!
Pohdittaessa kallistuvan lattiaristikon mahdollisuutta RSHA:n papereissa esitetään, että "pehmeän liu'un" aikaansaamiseksi kulman täytyy olla 30-35 astetta, mutta koska kuorma vaati ainakin yhden metrin suuruista tyhjää tilaa lattian ja katon välillä, oli mahdollista saavuttaa vain 10 asteen kulma, muuten kuorma murskaantuisi. Jos kuormana olisi ollut ihmisiä, yhden metrin tyhjä tila kallistuvan lattian ja katon välillä ei olisi riittänyt.
Jottei kuorma putoaisi viimeisen ristikon reunan yli kuljettajan hytin taakse, ristikon reunaan olisi pitänyt liittää 30-40 cm korkea reunus. Sellainen reunus ei olisi estänyt seisovia ihmisiä kaatumasta reunan yli kuljettajan hytin taakse.
Nämä "erikoisajoneuvot" eivät ole voineet olla "kaasuvaunuja", koska niissä ei ollut riittävän korkeaa seisomatilaa ja koska ne oli varustettu dieselmoottoreilla, jotka eivät tuota riittävästi häkää ihmisten surmaamiseksi.
Dokumentit eivät tue väitettä, että olisi ollut "kaasuvaunuja", joissa ihmisiä olisi surmattu.
Jäljelle jäävät silminnäkijätodistukset. Neuvostoliittolaisissa oikeudenkäynneissä kaikki syytetyt ja todistajat neuvostoliittolaiset systeemin samaan muottiin pakottamina ilmoittivat, että "murhavaunut" olivat olleet dieselöljyllä toimivia ajoneuvoja. Tällaisilla ajoneuvoilla ei kuitenkaan pakokaasumurhia voi suorittaa.
Muissa kansallissosialistisia rikoksia käsittelevissä oikeudenkäynneissä silminnäkijätodistajat ovat puhuneet "Saurer-kaasuvaunujen" ohella joskus myös muunmerkkisistä "kaasuvaunuista": Diamondista, keskiraskaasta Renaultista, Magirus-Deutzista ja Opel-Blitzistä. Erään todistajan mukaan ne olivat traktoreita, joiden perässä oli ilmatiivis metalliperäkärry. Todistukset ovat siis ristiriitaisia.
"Kaasuvaunujen" ulkonäöstä on annettu ristiriitaisia ja kirjavia lausuntoja, esimerkiksi ikkunoiden suhteen: "ikkunattomia", "oli kurkistusreikä", "hytistä oli ikkuna", "niissä oli maalatut valeikkunat".
Mutta siitä, mistä pitäisi todistaa, ei todisteta yhdessäkään silminnäkijätodistuksessa: kukaan ei anna kuvausta mekanismista tai laitteesta, jolla ihmiset olisi kaasutettu!
Silminnäkijätodistuksetkaan eivät siis anna pitävää todistusta "murhakaasuvaunujen" olemassaolosta ja käytöstä. Weckert päättää tutkimuksensa toteamalla, että väitettä, että saksalaiset olisivat surmanneet ihmisiä "kaasuvaunuissa", on pidettävä pelkkänä juorupuheena.
Jürgen Graf toteaa kirjassaan "Holocaust
or Hoax": "Kuolemanvaunujen myötä häviää
historiasta myös Chelmno 'tuhoamisleirinä'".
Elokuu 2008
Vesa I Laurio
http://www.vesailaurio.fi/74
kkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkk
A PACK OF LIES AND CALUMNIES
Fasismi historian valepuvussa
Holocaustin kieltäminen äärioikeistolaisten työkaluna
Termi holocaust viittaa Adolf Hitlerin II maailmansodan aikaiseen
ohjelmaan tuhota Euroopan juutalaiset. Kirjaimellisesti se merkitsee
polttouhria. Sen suomenkielinen vastike on kansanmurha, mikä
tarkoittaa tahallista ja järjestelmällistä politiikkaa
kokonaisen rodullisen, poliittisen tai kulttuurillisen ihmisryhmän
eliminoimiseksi.
Natsi-Saksassa holocaust oli Hitlerin ohjelma pohjoisen germaanisen
arjalaisen rodun suojelemiseksi seemiläiseltä rodulta,
jonka pohjasakkaa olivat juutalaiset (antisemitismi).
Louis Snyderin toimittamassa kirjassa Encyclopedia of the Third
Reich sanotaan, että historioitsijoiden keskuudessa vallitsee
yleinen yksimielisyys siitä, että holocaust oli eräs
koko sivilisaation ajan pahimmista barbaarisista alennustiloista.
Tästä huolimatta ovat eräät tahot II maailmansodan
jälkeen pyrkineet joko kaunistelemaan tai kokonaan kieltämään
holocaustin.
Holocaustin kieltämisen kotimaa on Ranska. Hitler oli miehittänyt
maan kesäkuussa 1940, murskannut tasavaltalaisen hallinnon
ja nostanut Vichyn kaupunkiin valtaan ääritaantumuksellisen
marsalkka Philippe Pétainin sekä entisen sosialistin
Pierre Lavalin, jonka johtama saksalaisystävällinen
hallitus oli kaatunut tasavaltaa puolustavan kansanrintaman vaalivoittoon
vuonna 1936. Syyskuussa 1944, kun Vichyn hallitus oli karkotettu
Sigmaringeniin Saksaan, vichyläiset Ranskassa joutuivat puolustuskannalle.
Sodan päätyttyä he ryhtyivät kampanjaan natsi-Saksan
maineen puhdistamiseksi.
Holocaustin kieltämisen ensimmäiseksi suureksi teoreetikoksi
nousi historian professori Paul Rassinier (1906-1967).
Hänet valittiin 1945 Ranskan kansalliskokoukseen sosialistien
edustajana, vaikka olikin kiihkeä antisemiitti ja antikommunisti.
Kun Léon Blum, jonka johtama kansanrintama oli aikanaan
katkaissut Lavalin uran, nousi vuoden 1946 lopussa jälleen
pääministeriksi, joutui Rassinier jättämään
politiikan. Katkeroituneena hän omisti elämänsä
viimeiset 20 vuotta kiihkeään taisteluun holocaustin
historiallisuutta vastaan syyttäen sitä juutalaisten
ja kommunistien keksimäksi valheeksi rahan keräämiseksi
Israelille.
Rassinierin tunnetuin oppilas on ranskalainen tohtori Robert Faurisson
(s. 1929), joka on yksi maailman kuuluisimpia holocaustin kieltäjiä.
Faurisson toimi vuodesta 1969 vuoteen 1990 modernin ranskalaisen
kirjallisuuden professorina ensin Sorbonnen ja sitten Lyonin yliopistossa.
Hän julkaisi muun muassa kirjan Vérité historique
ou vérité politique? Hänen vuonna 1978 ranskalaiseen
Le Monde-lehteen kirjoittama holocaustin kieltänyt artikkeli
teki hänet maailmankuuluksi. Hän on myös hyökännyt
Anne Frankin kuuluisaa päiväkirjaa vastaan syyttäen
sitä väärennökseksi.
Faurisson itse on tiivistänyt näkemyksensä
seuraavasti: Väitetyt Hitlerin kaasukammiot ja väitetty
juutalaisten kansanmurha ovat yksi ja sama historiallinen valhe,
joka tasoitti tietä jättimäiselle poliittis-taloudelliselle
petokselle, jonka pääasiallisia hyötyjiä ovat
Israelin valtio ja kansainvälinen sionismi, ja jonka ensisijaisia
uhreja ovat Saksan kansalaiset poislukien heidän johtajansa
sekä koko Palestiinan kansa. Vuodesta 1979 Faurissonin ei
enää annettu opettaa Lyonissa. Hän muutti asumaan
Vichyyn ja keskittyi solmimaan kansainvälisiä kontakteja
ja kirjoittamaan holocaustin kieltäviä artikkeleita.
1970-luvun loppupuolella holocaustin kieltämisen pääpainopiste
siirtyi Ranskasta Yhdysvaltoihin. Ensin sitä oli harjoittanut
lähinnä American Nazi Party sekä jotkut kiihkokansalliset
saksalaisryhmät. Vuonna 1976 ilmestyi illinoisilaisen Northwestern
Universityn professori Arthur Butzin kirja The Hoax of the Twentieth
Century. Kirja nousi laajan keskustelun aiheeksi, koska se oli
ensimmäinen holocaustin kieltävä kirja, joka teeskenteli
harjoittavansa kieltämistä akateemiselta pohjalta. Vuonna
1978 holocaustin kieltämisliike järjestäytyi, kun
Kaliforniassa perustettiin Institute for Historical Review (IHR).
Sen takana olivat Willis Carto, joka oli aikanaan perustanut Joint
Council for Repatriation -seuran, tarkoituksena palauttaa kaikki
mustat takaisin Afrikkaan, sekä tohtori William Pierce, joka
toimi aktiivisesti American Nazi Partyssa. Siitä lähtien
IHR, jonka johtokuntaan myös Faurisson ja Butz kuuluvat,
on levittänyt ympäri maailmaa väitettään
holocaustista historiallisena valheena.
IHR:n ja muiden kieltäjien käyttämät metodit
saattavat pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa jopa tieteellisiltä,
koska ne käyttävät joitakin akateemisen tutkimuksen
elementtejä, kuten tekstikritiikkiä. Todellisuudessa
IHR:n tutkimustyö edustaa sellaista roskatiedettä, josta
Peter Huber kirjoittaa kirjassaan Galileos Revenge: Roskatiede
on todellisen tieteen peilikuva, jolla on paljon samaa ulkomuotoa,
mutta ei yhtään samoja aineksia. Se on ennakkoluuloisen
tiedon, väärien päätelmien ja loogisen silmänkääntötempun
sekasotkua, sellaisten tutkijoiden kokoon kyhäämää,
joiden innostus löydöistä ja diagnooseista ylittää
verrattomasti heidän kykynsä. Se on katalogi kaikista
kuviteltavissa olevista virheistä: tietojen sirottelemisesta,
toiveajattelusta, hillittömästä ehdottomuudesta
ja nyt ja jälleen kertakaikkisesta huijauksesta.
Estääkseen tällaisen äärioikeistolaisten
piirissä esiintyvän roskatieteen levittämisen,
Saksa hyväksyi vuonna 1985 lain sen kriminalisoinnista. Siitä
lähtien on holocaustin kieltäminen Saksassa ollut rangaistava
teko. Heinäkuussa 1990 Ranska sääti samansisältöisen
lain, jonka mukaan siihen syyllistynyt voidaan tuomita yhdestä
kuukaudesta yhteen vuoteen vankeuteen sekä suuriin sakkorangaistuksiin.
Faurissonin kannattajat ovat voimakkaasti hyökänneet
kyseisiä lakeja vastaan ja väittäneet niiden rajoittavan
sananvapautta ja akateemista tutkimusta. Kumpikaan väite
ei osu maaliinsa, sillä holocaustin kieltäminen ei täytä
akateemisen tutkimuksen tunnusmerkkejä, ja kieltäjät
ovat itse käyttäneet sananvapautta pelkästään
hyväkseen levittämällä sen varjolla valheita
sisältäviä hyökkäyksiä kommunismia,
juutalaisia ja Israelin valtiota vastaan.
Nykyajan Euroopassa äärioikeistolaisten liikkeiden vastainen
taistelu käsittää myös holocaustin kieltämisen,
mikä lähes aina on naamioitua natsismia ja antisemitismiä.
Eli kuten Enrique Crespo sanoi EU-parlamentissa 24. huhtikuuta
2002: Rasismi on sotaa, mikä on erityisen selvää
juuri nyt. Meillä on kaikkien oltava huolissaan antisemitismistä.
Se on tuonut ruttoa ja pahaa Eurooppaan ja kaikkien on taisteltava
sitä vastaan.
Vili Lehtoranta
vili@digimoncage.zzn.com
http://www.euvkr.com/4-02holocaust.html
This text has been displayed on the Net, and forwarded to you
as a tool for educational purpose, further research, on a non
commercial and fair use basis, by the International Secretariat
of the Association des Anciens Amateurs de Recits de Guerres et
d'Holocaustes (AAARGH). The E-mail of the Secretariat is <aaarghinternational@hotmail.com.
We see the act of displaying a written document on Internet as
the equivalent to displaying it on the shelves of a public library.
It costs us a modicum of labor and money. The only benefit accrues
to the reader who, we surmise, thinks by himself. A reader looks
for a document on the Web at his or her own risks. As for the
author, there is no reason to suppose that he or she shares any
responsibilty for other writings displayed on this Site. Because
laws enforcing a specific censorship on some historical question
apply in various countries (China, Germany, France, Israel, Switzerland,
Canada, Belgium, and others) we do not ask their permission from
authors living in thoses places: they wouldn't have the freedom
to consent.
We believe we are protected by the Human Rights Charter:
ARTICLE 19. <Everyone has
the right to freedom of opinion and expression; this right includes
freedom to hold opinions without interference and to seek, receive
and impart information and ideas through any media and regardless
of frontiers.>The Universal Declaration of Human Rights, adopted
by the United Nations General Assembly on December 10, 1948, in
Paris.